Palvelijatar katseli häntä näyttämättä hämmästyneeltä. Hän vain hiukan hermostuneesti kohenteli rukousnauhaansa ranteen ympärille.
— Kuka tuo mies on?
— Hän on palvelija, nimittäin hän oli palvelija muutama vuosi sitten.
Minäkin olin palvelijatar, ja niin me tutustuimme toisiimme.
— Sinäkö muka olit palvelijatar, Marianna?
— Niin, mikä muu kuin palvelijatar minä olin tässä talossa? Ja tuon miehen sinä tunnet; se on Simone Sole.
— Marianna, oletko sairas?
Marianna oikaisi selkänsä suoraksi, olkapäät paljaina, ja painaen raitia rintaansa vasten. Hän hengitti raskaasti, ja ojensi uhmaten kasvojaan eteenpäin.
— Niin, niin, minä Marianna olen tehnyt kaiken tämän. Te olette sulkeneet Mariannan kuin rahan lippaaseen, mutta hän on paennut siitä. Niin, menen vaimoksi palvelijalle, rosvolle, mitä se sinua liikuttaa. Hän ei ainakaan ole kiintynyt minuun omaisuuteni vuoksi. Niin, niin, menen naimisiin hänen kanssaan, sillä saan vapaasti määrätä omat tekoni.
Fidela lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen ja näytti suojelevan häntä varjollaan.
— Marianna, — hän sanoi oudon hellästi, ikäänkuin todella olisi puhutellut sairasta — sinä olet emäntä talossa, ei kukaan sitä kiellä. Sinä voit avata ja sulkea. Minulla ei ole oikeutta sinua tuomita. Kysyn sinulta vain: Etkö ajattele isääsi?