Ja silti oli välttämätöntä kutsua hänet. Ja jotta hän malttaisi jättää navettansa tänä lumisena kylmänä vuodenaikana ja tempautua irti elukoiden vaalimisesta ja niiden suojelemisesta kylmältä, täytyi lähettää hänelle sana, että asia oli kiireellisen tärkeä. Tehtyään tämän Fidela seurasi rauhoittuneempana jumalanpalvelusta. Hän ei koskaan kääntynyt Jumalan puoleen pyytämään apua erityisissä tapauksissa. Jumala voi auttaa meitä sairaudessa ja jokapäiväisten tarpeiden tyydyttämisessä. Mutta kun tulee sellainen onnettomuus, kuin tämä Mariannan, se on johtunut omasta viasta. Sellaisessa tapauksessa Jumala voi suorastaan kieltää apunsa. Fidela muisti, miten oli kauhuissaan avuksihuutanut Jumalaa tuona yönä poloisen isäntäväkensä ullakolla. Jumala ei ollut häntä kuullut, ei ollut auttanut. Korvaukseksi Herra myöhemmin oli suonut hänelle voimia palvella toisia koko ikänsä, pahasti kärsimättä heidän suruistaan ja itse ollen vapaa suruista, sanalla sanoen, hän oli voinut ansaita leipänsä ja leposijansa ja auttaa isäntäväkeään. Oikeastaan hän harrasti Mariannan asiaa sentähden, että katsoi sen palvelijan velvollisuudekseen. Hänen emäntänsä suru ja intohimo eivät häntä hellyttäneet; mutta täytyi auttaa emäntää. Jos hän olisi sairastunut, Fidela olisi lähettänyt noutamaan lääkäriä. Samalla tavoin hän nyt lähetti noutamaan Berte Sircaa.
Kun hän palasi, Marianna vielä nukkui. Hän nousi myöhään sinä päivänä ja läksi hänkin kirkkoon. Sieltä hän kotiutui kalpeana ja alakuloisena, eikä koko päivään puhunut mitään. Hän vältti Fidelan seuraa, ikäänkuin olisi hävennyt, ja illan tultua hän istuutui lieden ääreen, odottaen yötä.
Tultuaan takaisin sisälle porttia sulkemasta Fidela luuli näkevänsä hänen hymyilevän. Ja hänkin hymyili tuota hymyään, joka loi hänen ankariin kasvoihinsa hohteen, mikä muistutti kuun valoa harmaakivikalliolla.
— On turhaa, että lukitset portin, — sanoi emäntä, hiukan kiusoittuneena ja ivallisena, — täytyy kuitenkin jälleen avata, sillä hän palaa. Hän lupasi ja tulee varmasti.
Palvelijatar istuutui sanaakaan virkkamatta. Muutamaan hetkeen ei lämpöisessä ja suljetussa keittiössä kuulunut muuta kuin lumimöhkäleiden tömähdys, joita jatkuvasti putoili lehtikujan säleiltä. Ja samalla valkean liekit, luoden valoa ja varjoja seinille, tuntuivat kuvastavan niihin molempien naisten epämääräistä levottomuutta.
Myöhemmin kuului kaukaa askelia ja ääniä, mutta ne tulivat etäisestä maailmasta, joka oli eristetty Mariannan olinpaikasta.
— Näet, — hän virkkoi pitkään vaiettuaan, — ettei isäni tule. Huomaat, että vaikka olisin sairas, hän ei silti rientäisi tänne. Hän rakastaa enemmän elukoita.
— Huolehtiminen toimeentulosta on elämässä tärkeä asia. Ja hoitaahan hän sinun omaisuuttasi.
— Niin, yhä vain omaisuus ja omaisuus, ei mitään muuta! Enkö ole aina sanonut sitä?
— Ja minäkin sanon sinulle jotakin, Marianna, älä vain pane pahaksesi.
Luuletko, että Simone, jos sinä et olisi rikas…?