Mutta Marianna kääntyi häntä kohti ylenkatseellisen ylpeänä; viha valtasi hänet siinä määrin, että hän näytti aikovan puraista häntä.
— Vaiti, Fidela. Mitä sinä tiedät rakkaudesta?
Mutta Fidela ei menettänyt rohkeuttaan. Hän oli pitkin päivää märehtinyt asioita kuin katkeria ruohoja, joiden karvas maku vielä kirveli kieltä.
— Annahan minun puhua, — hän virkkoi, tuijottaen liekkiin, jonka heijastus väritti hänen silmänsä keltaisiksi kuin kotkalla. — On totta, että minä en ymmärrä rakkautta. Juuri sentähden, että olen köyhä ja että olen palvelija. Jos olisin ollut rikas, olisivat miehet häärineet ympärilläni ja opettaneet minulle rakkauden. Sillä mies sen naiselle neuvoo. Nainen on kuin puu, jonka mies sytyttää. No, mitä sinä sitten tiesit siitä viime talvena?
— Aivan oikein! Mutta et kai väitä, ettei minulla ollut miehiä ympärilläni?
— Väitänpä kyllä. Keitä sitten olisi ollut? Tuo jääpuikko, pikkuserkkusi Sebastiano.
— Ja miksi sinä, muiden vartijoiden kanssa, et päästänyt miehiä lähelleni?
— Koska hetki ei ollut tullut.
— Vai ei hetki ollut tullut. Milloin sen sitten on määrä tulla? Kuolemassako? Minäpä sanon: Nyt se hetki on tullut. Ja jätä minut rauhaan.
— Marianna! — huomautti palvelijatar kääntymättä, — näyttää siltä, kuin et rohkenisi keskustella asiasta ja kuin tahtoisit kostaa jotain. Siinä teet väärin, lemmikkini. Sinä syöksyt silmittömästi onnettomuuden kuilua kohti ja tiedät sen hyvin.