— Aivan niin! — vastasi Marianna yhä kiihtyen. — Syöksyn onnettomuuden kuilua kohti! Ja juuri se miellyttää minua!
— Marianna, Marianna! Puhut kuin lapsi.
— Päinvastoin olen vanha, sitä kai tarkoitat. Sen kyllä tiedän, ja se on onnettomuuteni.
— Sinun onnettomuutesi on täällä, — sanoi palvelijatar, osoittaen sormella otsaansa. Ja lisäksi elät liian hyvissä oloissa. Jos on köyhä ja pakko tehdä työtä, osaa antaa enemmän arvoa elämälle.
— Ja oletko sinä antanut sille enemmän arvoa? Millä tavoin? Niinkuin vetojuhta kuormansa edessä toisten orjana. Anna siis minun käyttää elämääni itseäni varten. Kas se minua miellyttää, — hän toisti oikaisten selkänsä ja iskien kädet polvia vasten. — Tahdon kokea kärsimystä. Tajuan kaiken, silmäni eivät ole sidotut. Olen valmis kantamaan sukulaisteni vihan, koko väestön paheksumisen murinan. Se ei ole vielä mitään. Simone ehkä tuomitaan: se on suuri suru. Mutta en säiky tätä karvasta leipää. Kunhan vain hänen sielunsa ja minun sieluni pelastuvat ikuisuutta varten.
— Mutta sano minulle yksi seikka, Marianna. Miksi menet hänelle vaimoksi? Etkö yhtä hyvin voi taivuttaa häntä astumaan vankilaan? Jos hän rakastaa sinua, hän tekee sen.
— Miksi? No niin, sanon sen sinulle, vaikka sinä et kykene sitä ymmärtämään: Sentähden, että tahdon liittyä häneen enemmän kuolemaa kuin elämää varten.
Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät loistivat. Mutta äkkiä Fidela kuuli hänen vaikeroivan oudosti, näki hänen taas kumartuvan, kasvot käsien peitossa ja sormet kyynelten kostuttamina.
— Turhaa on kiistellä, hän ajatteli.
Peloittava ja vastustamaton voima näytti tempaavan Mariannan pyörteeseensä, samanlainen kuin se rajumyrsky, joka eräänä yönä oli hävittänyt hänen entisen isäntäväkensä talon: itse kohtalon voima.