Mutta Marianna tointui taas. Hän pyyhki silmänsä ja sormensa hihoillaan ja pudisti päätään karkoittaakseen tiehensä kyynelet.
— Muutoin Simone ei ole koskaan tehnyt pahaa. Häntä ei voida tuomita. Ja minä menen hänen kanssaan naimisiin, koska tahdon auttaa häntä. Minkä minä omistan, sen hänkin on omistava, ja raha hankkii oikeutta. Ja talven jälkeen tulee aina kaunis vuodenaika. Muutaman kuukauden kuluttua, keväällä, kärsimys on päättynyt, ja olemme kaikki onnellisia ja rauhallisia. Lähdemme vuoriston karjataloon viettämään toukokuuta, ja hän on oleva kuin tuo iso tammi, joka varjollaan levittää virkistystä koko ympäristöön. Miksi kiusaamme itseämme näin? Enkö seuraa Jumalan lakia? Jumala ei ole luonut rikkaita eikä köyhiä, ei hyviä eikä pahoja. Hän on vain sanonut: »Rakastakaa toisianne ja liittykää toisiinne». Ja niin me teemme. Mutta nouse nyt ja valmista ilta-ateria meille kaikille.
Palvelijatar nousi ja siroitti suoloja metsäsianporsaalle, joka jo oli pujoitettu paistinvartaaseen.
Mutta Simone viipyi ja Marianna kävi taas levottomaksi. Hän meni pihalle ja kuunteli portilla. Hiljaisuus tuntui lisääntyvän pimeän mukana. Olihan Simone luvannut palata. Mutta Marianna tiesi hyvin, ettei hän aina voinut pitää sanaansa, vaikka kuvittelikin olevansa vapaa. Ei kukaan ole vapaa. Hänkin tunsi itsensä entistä tuhat kertaa vahvemmin sidotuksi, näkymättömän kahleen kytkemäksi. Miksi murehtia? Parempi lyyhistyä kuin orja soppeen odottamaan kohtaloansa.
Hän palasi keittiöön ja istuutui entiselle paikalleen. Fidela käänteli tämäntästä paistinvarrasta, jossa metsäsika paistui. Sen kamara oli mustunut, sisästä se oli punerva suolakerroksesta, sisälmykset näyttivät tummilta ja kylkiluut hohtivat vaaleilta. Pienet hampaat ja torahampaat kiilsivät lieden valossa.
Aika kului.
Viini ja leipä olivat valmiina pöydällä. Haihduttaakseen hieman levottomuuttaan ja saadakseen varmuutta siitä, ettei kaikki ollut kuvittelua ja unelmaa, Marianna nousi ullakolle noutamaan rypäleitä. Ruoko kädessä hän katsoi orsille valikoiden terttuja. Ne olivat kaikki kauniita. Ne riippuivat keskiorresta, kuin paljaan lehtikujan säleestä, kaikki marjat hyvin säilyneinä, tuoreina ja keltaisina kuin ambranjyvät. Hän kohotti ruokoa, pisti sen rypäleterttuun, pudotti tämän taitavasti ja punnitsi sitä käsissään. Se ei näyttänyt hänestä tarpeeksi kauniilta, hän otti alas toisen, mutta varsi taittui, rypäleterttu putosi hänen päälleen, rypäleet kierivät hänen vaatteilleen ja alas lattialle kuin katkenneen rukousnauhan helmet. Hän kokosi niitä mikäli voi, alituisesti kohottaen päätään kuunnellakseen ääniä.
Ennenkuin laskeutui alakertaan hän silmäili ulos pienestä suljetusta ikkunasta. Ruudun läpi hän näki osan pikkukaupunkia, jonon mustia ja valkoisia kattoja ja tumman näköpiirin rajalla, matalapilvisen taivaan alla, lumipeitteisen vuoren, joka lepäsi yössä kuin suunnattoman suuri nukkuva valkoinen karhu. Sää muuttui: usvakaistaleita nousi laaksosta ja ilma kävi kosteaksi.
Hiljaisuus oli painostava. Hän avasi pienen ikkunan, kumartui siitä ulos ja tunsi kuin jäätävän naamarin kasvoillaan. Ympäröivä luonto näytti jäihin haaksirikkoutuneelta jättiläislaivalta. Sankkojen pilvien peittämä taivas tuntui laskeutuvan syvemmälle, vaipuvan alas kuin kaamea ruumispeite.
Äkkiä hänen aavistava mielikuvituksensa loi taivaanrannalle tuikkivan valon. Oli kuin aurinko olisi alkanut paistaa ja satakieli kaiuttaa laulujaan. Hän veti ikkunan kiinni ja astui alakertaan, toisessa kädessä kynttilä, toisessa rypälekori. Ja molemmat, kynttilä ja kori, heiluivat hänen värisevien sormiensa puristuksesta, silti ikäänkuin pitäen häntä tasapainossa.