Simone oli palannut.
Palvelijattaren viipyessä porttia sulkemassa Simone riensi Mariannaa vastaan yläkertaan vievien portaiden juurelle ja kumartui lapsellisesti noukkimaan rypäleen Mariannan korista.
— Marianna, — hän sanoi hiukan nyrpeänä, painaen sitä hänen kättään, jossa oli kynttilä, — mistä johtuu, että Fidela avasi minulle portin ja päästi minut sisälle?
— Hän tietää kaiken. Häntä ei tarvitse pelätä.
— En tarkoittanut sitä, — huudahti Simone nauraen. Minusta täti Fidela pikemmin näytti pelästyneeltä. Tuossa hän jo tuleekin. Sillä tavoinko te vartioitte emäntänne taloa, avaamalla portin rosvoille?
Palvelijatar katsoi häneen kirkkailla ja kylmillä silmillään, koko olemuksessaan jotakin ankaraa ja vihamielistä, mikä herätti nuoressa miehessä epäluuloa, melkein pelkoa. Se ei ollut henkilökohtaista vihamielisyyttä, se kohdistui kaikkiin hirvittäviin miehiin ja peloittaviin seikkoihin, joita Simone edusti. Se oli järkähtämätön viha ja aikomus taistella häntä vastaan kuin itse ruumiillistunutta pahaa vastaan.
Katsoessaan uudelleen Mariannaan, jonka kasvot palvelijattaren sisään astuessa olivat käyneet kalpeiksi, Simone älysi aseman vallan erilaiseksi kuin edellisenä yönä. Nyt kohosi heidän molempien välille todellisuus. Unelma oli päättynyt, tilannetta täytyi punnita.
Hän riisui yltään päällystakin, mutta ei uskaltanut ripustaa sitä seinälle lieden ääreen, talon palvelijan tai isännän tavoin, vaan heitti sen jakkaralle kuin vieras ainakin, jonka pian taas täytyy lähteä, ja äkkiä alakuloisuus ja ujous valtasivat hänet. Ja vaikka Marianna, pyydettyään häntä istumaan vastapäätä, jännittyneenä odotti, että hän puhuisi, hän oli vaiti, pää kumarassa, polvet koukussa katsellen tulipesän kiviä. Tämä muutaman hetken kestävä hiljaisuus oli ulkona vallitsevaa pakkasta jäätävämpi.
Käännettyhän paistinvartaan palvelijatar pyörähti katsomaan ensin
Simoneen, sitten Mariannaan.
— No mitä sanot, Simone? — kysyi Marianna.