Ja hän veti syvään henkeä, melkein varmana, että oli löytänyt parannuskeinon.
— Entä hyväksyykö pikkuserkkusi Sebastiano tuumasi?
— Pikkuserkkuni Sebastiano! Hän on isäntä omassa talossaan, ja minä emäntä omassani.
Vanhus rupesi molemmin käsin nykimään partaansa milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, kääntäen päätään näiden liikkeiden mukaan. Ei, Marianna ei välittänyt kenenkään mielipiteestä. Oli turhaa hakea apua häntä vastaan.
— Mutta miksi teit tämän, tyttäreni? Miksi teit tämän?
Marianna ei vastannut. Eihän hän itsekään sitä tietänyt, vaikka moneen kertaan oli sitä itseltään kysynyt pitkinä odotuksen öinä, hämäränhetkinä, jolloin mieli uppoaa tajunnan syvyyksiin kuin sukeltaja meren pohjaan.
— Mikä onkaan pälkähtänyt päähäsi, Marianna rakas? Simone Sole! Paimen, palvelija, mies, joka ei ole kyennyt luomaan itselleen vapaata asemaa, joka ei edes kelpaa rosvoksi. Onko sellainen sinulle sopiva aviomies? Mikä hänessä on voinut lumota sinut? Mitä hän voi antaa sinulle? Ei yhtään mitään. Kerjäläinen voisi antaa sinulle enemmän.
— Ja juuri sentähden hän miellyttää minua.
— Senkö tähden hän miellyttää sinua? Mutta oletko päästä vialla, tyttäreni? Ethän toki enää ole lapsi.
— Juuri sentähden.