— Mutta ehkä olitte jo yksissä tuumin hänen palvellessaan talossa? Silloin sinä olit nuorempi, voitte vapaasti lähennellä toisianne, eihän kukaan pitänyt teitä silmällä.
— Se ei ole totta, — vastusti Fidela. — Heillä ei ollut silloin mitään yhteistä.
— Se on tosi, — vahvisti Marianna. — Mutta kaikki tämä ei kuulu asiaan. Ja turhaa on tehdä kysymyksiä, isä. Olen ilmoittanut teille asian, se oli velvollisuuteni. Älkää koettako enempää kiusata minua.
— Kiusata sinua! Voiko isä kiusata tytärtään? Minäkö, Marianna? Sinä itse kiusaat itseäsi. Minä taas olen aina valvonut parastasi, olen luullut kieltäneeni itseltäni kaiken sinun hyväksesi. Olen erehtynyt, tunnustan sen taivaan Herran edessä, olen erehtynyt.
— Niin, — sanoi tytär, heltyneenä hänen nöyrästä surustaan, — olette erehtynyt.
Ja isä harhaili lieden ympärillä ja kyyristyi istumaan hänen viereensä kuin orja, kuin koira, joka olisi tahtonut nuolla hänen kättään.
— Marianna, Marianna! kuulehan minua, sano, että ainakin mietit vielä asiaa.
Tytär näytti jo miettivän, kasvot käsien varassa, selkä kumarassa ahdistuksen painosta.
Ja niin he istuivat muutaman hetken ääneti, ollen melkein suunniltaan, mutta silti odottaen ääntä, etäistä valoa, joka olisi neuvonut heille oikean tien.
— Sinun tulee todella ajatella asiaa, Marianna, ennenkuin teet niin mielettömän teon. Naimisiin… naimisiin, miten voit mennä naimisiin hänen kanssaan? Mitä hän senjälkeen aikoo tehdä?