— Hän menee vapaaehtoisesti vankilaan kärsimään rangaistuksensa.
— Jumala minua auttakoon, näenkö unta, tyttäreni? Nukunko, hourinko? Otan tästä käteeni kuuman hiilen tunteakseni, näenkö unta, vai olenko hereillä. Sinä olet sairas, Marianna, on välttämätöntä kutsua lääkäri.
Tytär vaikeni taas. Hän ei enää vastannut isänsä sanoihin. Mutta kun palvelijatar katsoi tarpeelliseksi tulla väliin, toistaen isän kehoituksen sanomalla: — Mietihän ainakin vielä asiaa, ennenkuin teet lopullisen päätöksen, — Marianna nosti päänsä pystyyn ja virkkoi heihin katsomatta:
— Olen jo miettinyt ja tehnyt lopullisen päätökseni! Jättäkää minut rauhaan.
Hän peitti taas kasvonsa eikä enää näyttänyt tahtovan kuulla edes isänsä puhetta. Ainoastaan vanhuksen mainitsema Sebastianon nimi herätti hänessä epäröimistä, levottomuutta, outoa aavistusta, jota hän ei kyennyt määrittelemään. Mutta hän ei pelännyt mitään. Jos Sebastianokin tunsi hänen salaisuutensa, mitä se häntä liikutti? Mitä voi Sebastiano tehdä vastoin hänen ja Simonen tahtoa? Ei kukaan voinut tehdä mitään vastoin heidän tahtoaan, jos he pysyivät lujina rakkaudessaan ja oikeassa päätöksessään.
Hänestä tuntui siis kuin isän rukoukset, neuvot, uhkaukset olisivat kajahtaneet kuuroille korville ja putoilleet maahan kuin kivet, joita pojat huvikseen viskelevät puihin. Ja isä tunsi selvästi voimattomuutensa ja herkesi puhumasta, tyttärensä itsepäisen vaikenemisen pakoittamana.
Sitten seurasi jälleen odotuksen ja levottomuuden päiviä.
Simone ei palannut, ja Marianna luuli eksyneensä oudoille maille, taivaanrantaa peittäviin usviin.
Talvi oli tavattoman ankara. Toisinaan itätuuli pyyhkäisi pois lumihunnut Orthobene vuoren huipuilta, ja aurinko vilkutti leikillisesti silmää pilvien lomitse kuin vieras, joka tuo lahjoja ja iloa taloon. Mutta ankara talvi painoi ennen pitkää uudelleen hunnun vuorten huipuille, verhosi esineet varjoihin ja pakoitti maan jälleen vaipumaan kolkkoon uneensa.
Mariannalla oli se tunne, että hänkin oli hautautunut lumeen ja että hänen täytyi olla vaiti ja asemillaan kuin siemenen, joka ei vielä idä. Näin hän vietti päivänsä lyyhistyneenä lieden eteen, kädet ristissä otsalla. Näytti siltä, kuin hän olisi palvonut tulta. Väliin hänen korviinsa saapuivat kaukaiset äänet ja huudot. Hän muisti silloin, että oli karnevaali, mutta nuo äänet ja huudot, tuntumatta ilon merkeiltä, kaikuivat hänestä päinvastoin kärsivien ihmisten synkiltä hätähuudoilta.