Hänkin olisi tahtonut huutaa sillä tavoin, mutta ei voinut. Ja joka aamu herätessään kylmässä huoneessaan, jota lumen ja taivaan heijastus valaisi, hän ajatteli:
— Ehkä hän tänään tulee, — ja äkkiä synkeä päivä aukeni hänen eteensä kuin rosoinen simpukka, jonka sisällä hohti toivon helmi.
Mutta hetket kuluivat turhaan ja yön laskeuduttua surukin laskeutui hänen ylitseen kuin talven kolkko vaippa maille.
Eräänä helmikuun päivänä hänen pikkuserkkunsa Sebastiano tuli tavalliselle hiukan juhlalliselle tervehdykselleen.
Pitkään aikaan ei häntäkään ollut näkynyt, hänellä kun oli täysi työ karjansa suojelemisessa pakkaselta ja nälältä.
Hän astui sisään, käynti hiukan huojuvana — mikä kerran oli antanut Fidelalle aiheen verrata häntä myrskyssä merellä keinuvaan veneeseen, — ja istuutui Mariannan eteen. Ikkunanpuoliskot, jotka olivat kosteat, oli avattu ja ruostuneista rautaristikoista tippui vesipisaroita, punaisia kuin veri. Keväinen ilma tunki sisään, ja kattojen yläpuolella, joista viimeiset jääpiikit olivat kadonneet, liiteli pieniä kirkkaita pilvenhattaroita taivaan sinessä, joka näytti uhkuvan lapsellista ihmettelyä. Ja vuoripuron etäinen solina tuona hiljaisena aamuhetkenä kertoi suloisista, kaukaisista seikoista, ruohosta, kostealehtisistä tammista, jotka huojuivat kuin myrskystä pelastuneet haaksirikkoiset, karjatalon nuorimmista karitsoista, jotka himokkain katsein imevät emänsä maitoa, koirista, jotka iloissaan haukkuvat nähdessään illalla tulien tuikkivan kaukana siintävässä hämyssä, ja kuusta, joka laskee Olienan laakson jo täydessä kukassa olevien mantelipuiden taakse.
— Kaunis sää tuo sinut näille maille. Ole tervetullut, — sanoi Marianna.
Sebastiano katseli häntä hymyillen, paljastaen kauniit hampaansa. Hän oli tavallista laihempi ja kalpeampi, jakun nuo terveet hampaat välkkyivät kärsimyksen runtelemista kasvoista, saattoi luulla hänen vastikään parantuneen taudista. Hänen hymyillessäänkin oli vihertävien silmien pohja varjojen verhoama.
Mariannalle riitti yksi ainoa katse ilmaisemaan, että hänessä oli jotakin outoa, ikäänkuin heidän kylmähkö ja hyödytön sukulaisuutensa olisi katkennut, ja kuin hän, sukulaisuuden verhosta huolimatta, olisi lähestynyt Mariannaa samanlaisena kuin muut, vihamielisenä kuin kaikki muut.
— Mikä hornan talvi, — sanoi Sebastiano, sivellen kädellään säärystimiään, — eipä vuosikausiin ole nähty moista. On täytynyt taistella kuin sodassa, ja nyt kevätpuoleen ollaan märkiä kuin tulvavedestä noustua. — Oh, — hän huokasi noustessaan — täytyypä olla rikas kuin sinä, tai olla vailla kaikkea, voidakseen elää vapaana huolista.