Hän kovensi ääntään ja pudisti äkkiä päätään, katsoen Mariannaan uhkaavasti.
Ja Marianna tunsi sydämensä sykkivän lippaan sisällä. Ja tuon salaisen uhkauksen johdosta hänessä heräsi uusi tunne: pelko.
Mutta heti puolustautumisvaisto sai hänet jäykäksi.
— Mitä sinä oikeastaan tahdot? — kysyi hänen suora katseensa, joka tuijotti sukulaiseen.
Ja hän ajatteli:
— Et koskaan ole antanut minulle apuasi, et myötätuntoa, et suorastaan mitään omasta itsestäsi. Ja nyt yrität riistää minulta sen, mikä on minun omaani.
— Marianna! — virkkoi Sebastiano, povi ahdistuksen paisuttamana, jota hän vaivoin koetti tukahduttaa, — Marianna, — hän jatkoi hiljaa, jotta pihalle poistunut palvelijatar ei kuulisi. — Olen tullut puhumaan kanssasi vakavista asioista. Niin, talvi on ollut pitkä ja kylmä, minä en ole käynyt täällä, koska olen saanut lakkaamatta taistella omaa raivoani ja samalla kylmää viimaa vastaan. Ja sitten luulin, että sinun asiasi ovat olleet pelkkää pilaa, ohimeneviä.
Marianna katsoi häneen luomiaan räpäyttämättä, ikäänkuin kooten hänen sanansa silmiinsä.
— Sinä näyt ottavan asiat pilan kannalta. Minä puolestani en ole tottunut pilaan.
Odotettuaan, että hän jatkaisi, Sebastiano kysyi kotvan kuluttua: