— Onko siinä kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, serkku? No niin, olethan älykäs. Toisinaan lasketaan pilaa, mutta ykskaks leikki muuttuu vakavaksi. Ja niinpä sanon sinulle: Mitä aiot tehdä? Etkö tahdo neuvotella sukulaistesi kanssa? Mitä aiot tehdä?
Hän nousi ja sulki ikkunan. Nojaten sen pieleen hän katsoi pitkään Mariannaan, silmät milloin kirkkaina toivosta, milloin taas sameina raivosta.
— Marianna, monesti isäsi näinä viime aikoina on käynyt luonani. Hän on murheesta sairas. Hän näytti aikovan uskoa minulle huolensa, mutta sitten hän läksi pois vastaamatta kysymyksiini. Silloin oivalsin, että tässä piili jotain perin vakavaa. Nyt olen täällä, Marianna. Kohota pääsi, tahdon, että katsot minua silmiin, tahdon, että ilmaiset minulle tarkoituksesi.
Marianna näytti aikovan noudattaa hänen kehoitustaan. Hänen katseensa oli muuttunut, silmät olivat kirkkaat kuin selkeä vesi, jonka läpi pohja kuultaa. Hän ei enää pelännyt. Hän oli laskeutunut tajuntansa syvyyteen ja oli jälleen saanut takaisin koko henkisen tarmonsa.
— Sebastiano, — hän sanoi rauhallisella äänellään, — tiedät, että minulla on oikeus täydellisesti ratkaista omat asiani. Olen syvästi kiintynyt Simoneen ja tahdon solmia avion hänen kanssaan.
Sebastiano riuhtaisi lakin päästään ja paiskasi sen permannolle. Hän otti sen taas ylös ja alkoi sillä piestä sääriään. Hän kähisi raivosta eikä voinut puhua. Marianna ei koskaan ollut nähnyt niin kiihoittunutta miestä. Tämä herätti hänessä sääliä, mutta samalla ivailunhalua. Mutta hän loi alas katseensa, jotta ei olisi häntä sen enempää kiihoittanut, ollessaan itse täysin tyyni. Silti hän vastoin tahtoaan hymyili.
Sebastiano yhä vain pieksi lakilla sääriään.
— Naura, naura vain, nainen! Sanon sinulle ainoastaan yhden seikan. Ei kukaan sukulaisistasi koskaan ole pyytänyt sinulta mitään, ei yhtään mitään. Eivät edes enimmin tarvitsevaiset. On ollut kuin sopimus meidän kesken, että antaisimme sinun olla vapaana, rauhassa, kuin kukan keskellä pensasta. Sellainen sinä todella olet ollut meidän silmissämme, kuin kukka. Sinua pidettiin sukumme ylpeimpänä ja puhtaimpana naisena. Mutta nyt saastutat itsesi loalla, peität itsesi häpeällä. Kuule siis: Koska isäsi on kykenemätön, koska hän ei osaa sinua puolustaa ja vartioida, niin puolustan minä sinua, niin, juuri minä, kristillisen omantuntoni pakoittamana. Puolustan sinua vastoin tahtoasi, mistä hinnasta tahansa, vapauden ja kuolemankin uhalla. Paina se mieleesi!
Hän pani lakin jälleen päähänsä ja teki lähtöä. Marianna syöksyi hänen eteensä ja tarttui hänen päällystakkinsa hihoihin, kasvot kelmeinä, kuin olisi sukulaisensa iskenyt haavan hänen sydämeensä.
— Sebastiano, et saa lähteä! Sebastiano, mikä on tarkoituksesi?