— Tiedät sen hyvin, minun tarvitsematta sitä tarkemmin selittää, — hän vastasi koettaen irtaantua Mariannan otteesta, joka tuntui kynsin tarrautuneen kiinni hänen päällystakkiinsa.
— Siinä tapauksessa kysyn ainakin, mitä se sinua liikuttaa. Jos kärkytte omaisuuttani, ottakaa se. Ottakaa kaikki tyynni, viekää tuhkakin pesästä. Minä en tahdo omistaa mitään muuta kuin vapauteni. Miksi en saa esteettömästi tehdä, mitä tahdon? Sukulaiset! Rakkaat sukulaiset! Kuka teistä on koskaan välittänyt minusta? Ettehän milloinkaan ole hakeneet seuraani. Te ette pidä minusta. Ainoa tunne, mikä teillä on ollut minua kohtaan, on hiukkanen kateutta. Ja nyt äkkiä muistatte minut, nyt vasta. Riistääksenne minulta sen, mikä teistä on liikaa: onneni. Isäni on saamaton mies, siinä olet oikeassa; hän poisti minut kotoa ollessani lapsi, hän kun ei luullut jaksavansa elättää tytärtään. Mutta hän ainakin tunnustaa erehdyksensä.
— Erehdyksensä?
— Niin, hän tunnustaa sen. Fidelakin voi todistaa, että isä tunnusti minun olevan oikeassa, eikö niin?
Fidela oli lähestynyt ovea. Hän oli valmis puolustamaan emäntäänsä, jos tätä ahdistettiin. Toistaiseksi hän tyytyi vastaamaan:
— Marianna, noudata sukulaisesi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi. — Ja hän tarttui emäntänsä käteen, koettaen viedä hänet pois Sebastianon läheisyydestä.
— Jätä minut rauhaan, — huudahti Marianna, — suonenvedontapaisen kiihtymyksen kouristamana. — Ei kukaan tarkoita parastani. Kukapa minulle soisi hyvää. Jos olisi tarkoitettu parastani, ei minua olisi ajettu palvelijan syliin. Epätoivo on ajanut minut siihen, minä kun olin yksin kuin metsän eläin. Olin yksin, yksin, hän toisti tuskanhuudoin, sysäsi luotaan palvelijattaren, poistui Sebastianon läheisyydestä ja palasi kyyristymään paikalleen valkean ääreen, missä alkoi nyyhkyttää.
Sebastiano näytti rauhoittuvan. Hänkin työnsi edemmäksi palvelijatarta, silmäniskulla kehoittaen häntä poistumaan ja vaikenemaan, ja kumartui Mariannan puoleen, paremmin kuullakseen hänen vaikeroimisensa. Sitten hän sanoi puoliääneen:
— Marianna, kuule minua. Olet todella ollut yksin, mutta ainoastaan sentähden, että palvelijattaresi on teljennyt sinut sisälle, niinkuin kaikki muut ihmiset olisivat rosvoja. Kukapa ei olisi suonut sinulle hyvää? Enkö esimerkiksi minä? Enkö ole sinuun syvästi kiintynyt? Minä yksin tiedän, mitkä tunteet ovat riehuneet sisälläni näinä aikoina.
Ja kun Marianna yhä itki katkerasti, hän kalpeni, jatkaen: — Mutta kuka saattoi puhua kanssasi? Olethan ollut kuin jääseinä, Marianna! Olet ollut kuin kuningatar, jonka edessä omat veljetkin olisivat tunteneet itsensä ujoiksi. Näin on laita, rakas serkku!