Marianna ei kuullut mitään, niin rajusti hän itki. Hiljaa hänen sukulaisensa kyyristyi lattialle hänen viereensä ja jäi kuuntelemaan hänen itkuansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuullut kaikua omasta tuskastaan. Mutta hän ei tietänyt mitä tehdä, mitä sanoa häntä lohduttaakseen. Samalla hän sisimmässään tunsi julmaa mielihyvää nähdessään Mariannan noin masennettuna ja nöyryytettynä. Hänestä tuntui, että he olivat nyt samanarvoisia, viimeinkin oikean sukulaisuuden, kärsimyksen, yhdistämiä.
Vaistomaisesti, mutta arasti hän tarttui tytön käteen ja kosketteli yksitellen hänen sormiaan. Marianna säpsähti ja herkesi itkemästä, katsellen ympärilleen ikäänkuin heränneenä pahasta unesta. Hän ei vetänyt pois kättään. Ja Sebastiano puhui nyt hänelle samoin kuin Simone eräänä yönä oli puhunut hänelle, samalla nöyrällä orjanäänellä, melkein samoin sanoin.
— Marianna, kuule minua, olen aina ollut sinuun syvästi kiintynyt, mutta olen samalla ujostellut sinua. Minähän olen köyhä, ja sinä olet rikas. Isäsi on todella erehtynyt. Jos sinua olisi pidetty kotona, köyhänä, mutta ei silti orpona, olisit kasvanut tyytyväisempänä, enkä minä olisi seisonut edessäsi kuin houkkio. Olisimme rakastaneet toisiamme, olisimme omistaneet toisemme. Ja nyt olisimme molemmat tyytyväisiä. Mutta näin ollen olet voinut luulla, että minä tavoittelin sinua rikkautesi vuoksi. Ja lisäksi luulin sinua ylpeäksi, ja että tahdoit mennä naimisiin herrasmiehen kanssa. Tämän vuoksi olen ollut kuin houkkio sinun silmissäsi… Ja nyt… nyt…
Marianna veti pois kätensä.
— Nyt, nyt. Sebastiano toisti.
Hän katsoi Mariannaan alhaalta permannolta, rukoilevasti, ikäänkuin kuilusta, odottaen apua. Mariannan silmät hehkuivat punervina, kuin olisivat hänen vuodattamansa kyynelet olleet verta. Tuijottaen Sebastianoon hän pudisti päätään ja tuntui tahtovan sanoa:
— Nyt se on liian myöhäistä.
Näin he muutaman hetken katsoivat toisiinsa, ollen taas loitolla toisistaan, ja tuntien olevansa vieläkin loitommalla, kun heissä heräsi häpeäntunne siitä, että olivat paljastaneet toisilleen alastoman kurjuutensa.
IX
Mariannalle alkoi uusi kärsimyksen aika. Simone ei palannut, ja hän pelkäsi lukemattomia seikkoja nyt, kun hänen salaisuutensa oli toistenkin tiedossa.