Sebastiano oli tuona aamuna poistunut talosta silmät täynnä epätoivoa. Isältä ei tullut tietoja, kaikki näyttivät taas unhoittaneen hänet, joka eli sulkeutuneena taloonsa kuin vankilaan. Jumala tiesi mitä salahankkeita hänen sukulaisensa hautoivat, verukkeena hänen puolustamisensa ja pelastamisensa hänen muka mielettömiltä pyyteiltään.
Näitä ajatellen hän kavahti ylös ja riensi pihalle avaamaan portin, tähystellen, mitä ulkona maailmassa tapahtui. Hän muisti Sebastianon uhkaukset ja tämän poissaolo lisäsi hänen pelkoaan.
Ei mikään tuntunut hänestä kauheammalta kuin tämä yksinäisyys, hänen kykenemättömyytensä liikkua ulkopuolella kotia vastustaakseen kohtaloaan. Hän tunsi todenteolla olevansa sidottu, pahoitettu luopumaan taistelemasta. Ja pitkät hetket hän painoi poskeaan ranteeseen, ikäänkuin kuluttaen kahletta, joka kytki hänet paikoilleen, ja vilkuen samalla ympärilleen kuin vangittu naarashirvi, joka etsii aukkoa paetakseen.
Suloinen ja vielä harsojen peittämä kevät tunki hänen vereensä ja enensi hänen kiihkoaan. Mutta ennenkaikkea häntä kalvoi suru, sydäntäpaisuttava suru. Se oli sama suru, joka oli saanut hänet itkemään Sebastianon edessä.
Eräänä päivänä paaston aikana hän pukeutui kaikkein kauneimpiin vaatteisiinsa. Röijyn alta, rinta-aukosta, pilkistivät esiin helmillä koristetut kureliivit aivan kuin granaattiomenan marjat halaistun kuoren raosta. Silmään pistivät hihojen hienosti taotut hopeanapit, jokainen somistettu päästään taivaansinisellä helmellä, joka oli kuin kastettu maaliskuun taivaan sineen.
Hän sanoi Fidelalle lähtevänsä kirkkoon. Astuessaan tietä pitkin, joka nousi tuomiokirkolle, hän vielä kohenteli povelleen paidan laskoksia ja huivin kolkkia kaulaansa. Sitten hän risti kätensä vyölle. Hän ajatteli, että Simonen sisaret kenties jo olivat kirkossa, ja hän tahtoi olla kuin heidän siskonaan, siistinä ja somistettuna.
Hänen astuessaan sisälle kirkkoon se oli vielä melkein tyhjä, täynnä sinerviä varjoja idän puolella ja auringonsäteitä, jotka leveinä kultanauhoina soluivat sisään kirkon perältä. Hän polvistui siihen paikkaan, missä Simonen sisaret tavallisesti istuivat, ja ehtoollisalttarin yläpuolella säteilevä kultakehä palautti hänen mieleensä tuon yön vuoristossa, jolloin satakielen laulu näytti loihtivan isoon tammeen säkenöivän valon.
Vähitellen uskovaiset täyttivät pyhätön; nuoret naiset, vaimot, painaen pienokaisia povelleen, notkea-askeleiset lesket, raskain askelin käydä laahustelevat vanhukset. Joka kerta, kun ovi aukeni, punainen valovirta tunki kirkon hämyyn. Vähitellen tuo hohde näytti tulvana leviävän kivilattialle, ja melkein kuin kotilieden valo se elähdytti koko temppelin. Kaikki naiset helakanpunaisissa puvuissaan istuutuivat kivipermannolle, jääden siihen liikkumattomina, hartaina. Pään ympärille käärityt leveät keltaiset nauhat koristivat heitä kuin kultakehä.
Mutta nuo kauneista kauneimmat, Simone Solen viisi sisarta, eivät tulleet, ja Marianna, istuen sopessaan, joka oli varattu sureville, tunsi entistä voimakkaammin yksinäisyyden painoa, eristyneisyyttä muista naisista.
Hänen sydäntään kirveli. Miksi eivät Simonen sisaret tulleet? Olihan hän tänä päivänä lähtenyt kodistaan kokeakseen heidän keskellään, ettei hänen rakkautensa ja surunsa ollut harhaluuloa. Miksi he eivät tulleet?