Saarnankin alettua hän yhä vielä hartaasti odotti heitä. Jonkun myöhästyneen kirkonkävijän astuessa sisään hän kääntyi katsomaan ovelle, mutta loi silmänsä taas surullisina maahan. Siten hän saarnasta kuuli ainoastaan katkelmia, ja papin lempeä ja soinnukas ääni kaikui hänen korvissaan kuin soiton humina ylhäältä.
Mutta kun saarnaaja alkoi selittää vertausta tuhlaajapojasta, hän kuunteli tarkkaavaisena. Pappi oli kaunis nuori mies, punahuulinen ja sinisilmäinen. Hänen valkoiset kätensä lepäsivät saarnatuolin ulkoreunalla, hän kumartui milloin tälle, milloin tuolle taholle, seisoen kuin marmorikaivon laidalla, ja hänen vaaleat hiuksensa kiilsivät, kuin niihin olisi heijastunut kultaa Pyhästä Hengestä, joka kyyhkyn hahmoisena riippui saarnatuolin yläpuolella.
Naiset kuuntelivat tavallista tarkkaavaisemmin. Heidän ylitsensä tuntui liitelevän salaperäinen henkäys, suhisevan suloisten kyyhkynsiipien havina. Vanhat äidit, joilla oli kunnottomat pojat, itkivät, toivoen näiden parantavan tapansa. Nuoret äidit, pienokaiset helmassaan, kumartuivat katselemaan niitä, nostaen väristen vaatetta, joka peitti niitä, ikäänkuin se olisi ollut tulevaisuuden verho. Ja Marianna ajatteli, että Simonekin oli tuhlaajapoika, joka oli lähtenyt maailmalle hävittämään nuoruutensa rikkauksia. Ja hän toivoi, että Simonekin palaisi parempana. Sisälsiväthän papin sanat lupauksen. Mutta kun hänen äänensä vaikeni, lumous haihtui. Kirkkoväki alkoi poistua. Marianna muisti, missä tarkoituksessa oli lähtenyt kotoa, ja päätti, ettei palaisi saamatta joitakin tietoja. Hän odotti, kunnes kirkko tyhjentyi ihmisistä. Väsynyt hän oli, surun painama, niinkuin istuessaan kotilietensä ääressä, ja kaikki hänen ympärillään tuntui häipyvän usviin. Ilmakin kävi harmaaksi ja kirkko koleaksi. Vain joku harva rahvaanmies viipyi penkissä. Marianna ojentausi katsomaan tarkemmin. Kas, siinä oli Simonen isä, puettuna siististi, mutta kuin mies, jonka perheessä on suru. Pitkät, harmaat hiukset valuivat sieltä täältä kasvoille, jotka olivat luisevat ja murheen ja taudin murtamat. Lyhyt valkoinen parta pisti silmään ruskeasta ihosta. Hän sai ajattelemaan tuhlaajapojan isää, jota pappi oli saarnassaan kuvaillut.
Marianna polvistui alttarin astuimelle ja odotti, kunnes vanhus nousi. Sitten hän kevein askelin seurasi häntä hitaasti, peläten, että hänkin katoaisi näkyvistä. Mutta vanhus astui hitaasti, alakuloisena, tuijottaen etäisyyteen, syvällä kuopissaan piilevin verestävin silmin. Väliin hänen valkeiden viiksien varjostamilla huulillaan liikkui inhoon vivahtava väre, ikäänkuin hän olisi pureskellut jotain karvasta, ja kun Marianna lähestyi häntä ja kysyi melkein kuiskaten: — Setä Franziscu, kuinka voitte? — hän ei näyttänyt tuntevan häntä.
Vanhus ei vastannut, mutta katsoi häntä tutkivasti; äkkiä hänen silmiinsä tuli älyävä kiilto. Marianna punastui. Olivathan ne Simonen silmät, mutta kaukana, kaivon pohjassa!
— Marianna, sinäkö se olet? — sanoi vanhus, pysähtyen sauvansa nojaan.
— Vaimoni voi pahoin.
Hän katseli Mariannaa edelleen, ja hänen kasvonsa muuttuivat, selkenivät… Ja Marianna kuvitteli ehkä ilmestyneensä vanhuksen eteen epätoivon hetkenä. Samalla toinen ajatus aiheutti hänen povessaan suloista iloa: Jos äiti on sairas, tulee Simone tervehtimään häntä.
— Mikä vaimoanne vaivaa? Toivottavasti se ei ole mitään vaarallista.
— Toivottavasti.
Vanhus astui edelleen, hiljaa kolhaisten sauvaansa maahan. Marianna seurasi häntä.