He kulkivat hitaasti piispan puutarhan kiviaidan viertä, poiketen kivillä lasketulle kadulle ja sitten ruohottuneelle kapealle tielle. Lopuksi pienen torin perällä, josta aukeni näköala yli laakson, minkä jo täyttivät varjot ja ryöppypuron kaukainen kohina, näkyi vanhuksen talo — Simonen koti. Marianna katseli rosoisesta kivestä tehtyä kapeaa julkisivua, jossa mustien pielien ympäröimät ikkunat kiilsivät ja jonka suljetulle ovelle veivät kapeat portaat, ruohoa ja nokkosia ympärillään. Kyynelet nousivat Mariannan silmiin; tuon pienen talon etusivu synnytti hänessä murehtivien ihmiskasvojen mielikuvan.
Naisia tuli ulos pikkutalojen portaille tähystelemään häntä, tervehtien häntä päännyökkäyksellä. Ja Mariannasta tuntui, kuin hekin »olisivat tietäneet», kuin hänen salaisuutensa olisi ollut rikkirevitty kukka, josta jokaisella oli terälehtensä. Mutta hän ammensi voimaa omasta rakkaudestaan, ja sinä hetkenä hän ainoastaan häpesi iloaan, jota turhaan koetti tukahduttaa, iloaan siitä, että jos äiti oli hyvin sairas, Simone tulisi tervehtimään häntä.
Hän vastasi naisten tervehdykseen ja astui lähemmäksi vanhusta, ikäänkuin tukeakseen häntä, sillä olihan hän löytänyt hänet kirkon lattialta ankaran kärsimyksen masentamana ja tahtoi kristillisesti saattaa hänet kotiin. Mutta mikäli he lähestyivät pientä taloa, vanhus joudutti askeliaan kasvot taas kelmeinä ja suljettuina. Hän työnsi halkeilevaa ovipuoliskoa, eikä pyytänyt Mariannaa sisälle. Mutta Marianna ajatteli:
— Minun täytyy käydä sisään. Ehkä tuon vähän valoa tähän taloon, joka niin kauan on ollut pimeän synkistämä. Ja hän seurasi vanhusta pienelle pihalle, nousten ylös kapeita ulkopuolisia portaita, jotka veivät yläkertaan. Yläkuistikolla, köynnöksellä sidotussa haljenneessa tammimaljakossa, värähteli sininen kukka, joka näytti tervehtivän häntä. Äkkiä vanhus, joka kiipesi portaita vaieten, nojaten kepillään jokaiseen astuimeen, kutsui yhtä tyttäristään. Hänen römeä äänensä ilmaisi niin selvästi sisäistä ärtyneisyyttä, että Marianna säikähti ja katui tulleensa sisälle. Hän tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut sopiva eikä tervetullut. Ja seuraavassa tuokiossa hän näki nuorimman tyttären hohtavat silmät, hänen ilmestyttyään yläkuistikolle, josta hän katseli Mariannaa ensin ihmetellen ja uteliaana, sitten surullisena ja lopulta vihamielisenä.
Ja kun isä astui sisään eräästä yläkuistikon ovesta, ei tyttö näyttänyt tahtovan päästää Mariannaa sisälle pieneen huoneeseen, missä äiti vaikeroi kuumeen kourissa. Mutta tulijan kasvot olivat niin lempeät ja niin pelokkaat, vaikka suupielissä silti säilyi ylpeydenilme, että tyttö taipui. Silti hän kuitenkin tytön mielestä oli rikas ja mahtava nainen, joka oli hurmannut Simonen, väärinkäyttääkseen häntä hirvittävänä palvelijana kunnianhimoisiin tarkoituksiinsa, talonomistajan tuumiinsa ja rakastajattaren himoihin, tuo nainen, joka nousi köyhän talon portaita. Tyttö siis kuitenkin salli hänen vapaasti käydä sisälle. Mutta nähdessään Mariannan toisetkin sisaret nousivat vihamielisinä ja ympäröivät äidin vuoteen, ikäänkuin estääkseen Mariannaa lähestymästä.
Mutta hän meni suoraan vuoteen ääreen, kumartui sairaan puoleen ja kysyi hiljaa:
— Miten voitte?
Hän tiesi, että ainoastaan hän ja Simonen äiti saattoivat ymmärtää toisiaan. Sairas kohotti kuumeesta punoittavia kasvojaan, joita ympäröivät kosteat, vielä tiheät mustat hiukset. Hänen paisuneet, synkkähohteiset silmänsä tähystelivät Mariannan silmäteriä ja näyttivät tuntevan edessään olijan.
— Oletko palannut, Simone? — hän kysyi hiljaa, ääni kaikuen heikkona ja etäisenä. — Jos tahdot, on reppu tuossa…
Marianna nousi väristen kiireestä kantapäähän. Äiti oli kaiketi nähnyt Simonen kuvan painuneena Mariannan silmien pohjaan ja luullut häntä pojakseen.