Silloin Marianna istuutui oven pieleen. Hän olisi tahtonut antaa jonkin selityksen sisarille, jotka hekin istuivat alakuloisina, kädet sylissä, tuijottaen häneen kylminä kuin tuomarit. Hän melkein pelkäsi heitä eikä rohjennut tehdä kysymystä, jota varten oli tullut. Mutta hän katseli kukkaa, joka yhä huojui kuistikon ikkunalla; se yksin tuntui kuiskien ilmoittavan hänelle jotakin.
— Simone on palaava.
Ja huolimatta murheesta ja nöyryytyksestä tämä tunne jatkuvasti värähteli hänen rinnassaan vakavasti ja ihanasti kuin urut kirkossa.
* * * * *
Palatessaan kotia hän näki Fidelan odottavan portilla.
— Tässä olen! Kai jo luulitte, että minut oli ryöstetty.
Hän oli laskevinaan leikkiä, mutta todellisuudessa hänen äänensä kuulosti äkäiseltä, niinkuin hänen ollessaan pahalla päällä. Ja kun Fidela vuorostaan vaieten ja ärtyneenä sulkeutui kuoreensa, hän nousi huoneeseensa, riisui juhlavaatteensa, eikä mennyt alakertaan, vaikka tiesi, että ilta-ateria oli valmis. Hän istuutui ikkunan ääreen ja koetti koota ajatuksiaan.
Ilta saapui viileänä, miellyttävänä, täynnä tähtiä ja tuoksuja. Tänne asti kantautui vuoripuron kohina, muuten kaikki oli hiljaista. Tämä ei kuitenkaan rauhoittanut Mariannan tunteiden temmellystä. Eihän Simonen nimeä kukaan muu ollut maininnut kuin äiti kuumehoureissaan. Ja silti Marianna tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut turha. Sisarten vaikeneminen ja jäykkyys sanoivat hänelle paljon. Hän ei tarkoin tietänyt, mitä se oikeastaan oli, mutta vaistosi, että se oli jotakin ikävää ja hänelle epäedullista.
— Hän ei palaa, — näin Marianna ajatteli, — kun sisaret eivät sitä tahdo. He ovat samaa rotua, samaa lihaa ja verta kuin hän. Heistä on parempi, että Simone pysyy nykyisessä asemassaan, he näkisivät hänen kernaammin kuolevan kuin luovuttaisivat hänet oikeudelle ja minulle.
Mutta sisimmässään hän tunsi erehtyvänsä. Ei, siihen, että hän ei palannut — siihen täytyi olla vakavammat syynsä. Yksin Simone saattoi selittää ne, mutta hän ei tullut.