Ja kuitenkin Marianna itsepäisesti odotti häntä. Ehkä hän jo tänä yönä tulisi… Ja hän koetti ylläpitää harhaluulojaan, kallistuneena pielukselleen, kuunnellen yön huokauksia, etäisiä ääniä. Nuohan jo kuulostivat hänen askeleiltaan, nehän kaikuivat hänen sydämeensä. Hänen sydämensä sanoo kuitenkin oitis, etteivät ne olekaan hänen askeliaan.
Sitten taas seuraa hiljaisuus. Puutarhojen kosteat mintut ja kukkivat rosmariinit levittivät tuoksuaan. Köyhien majoista nousi savupatsaita ja kuului rintalasten heikkoja ääniä. Jokapäiväinen väritön elämä tyyntyi kaikkialla, oikoi itsensä lepoon kuin väsynyt orjatar, jolla ei ole unelmia eikä suruja. Jossakin sielunsa sopukassa Marianna tunsi piilevän kateutta ympäröivää vaatimatonta elämää kohtaan, kyllästymistä turhaan unelmaansa.
Jos hän edes olisi voinut puolustaa tuota unelmaansa, pelastaa sen niiltä vaaroilta, jotka sitä uhkasivat. Mutta eihän hän tietänyt, millaisia nuo vaarat olivat. Ja hän kuvitteli olevansa korkean muurin edessä ja repivänsä kyntensä, yrittäessään kiivetä sen harjalle katsomaan, mitä oli toisella puolella.
Äkkiä hän tunsi pistoksen sydämessään. Oli kuin joku olisi kolkuttanut portille, ilmoittaen, että vaara oli olemassa, että se uhkasi läheltä. Nyt todella kuului askelia, tasaisia, raskaita askelia jotka hän tunsi ja joita hän ennen oli kuunnellut masentavan ahdistuksen vallassa.
Hän nousi vuoteesta ja sulki puoleksi ikkunan, tähystellen ulos raosta. Kaksi siviilipukuista miestä astui alas viettävää tietä pitkin tullen kirkolta päin. He kiersivät tienmutkan ja pysähtyivät.
Mariannan aavistava vaisto ei häntä hetkeäkään pettänyt. Nuo olivat valepukuisia santarmeja, jotka urkkivat hänen puutarhaansa. Hekin odottivat Simonen tuloa.
Hän jäi pitkäksi aikaa ikkunan ääreen. Hän näki tähden taivaan laessa ja kuuli vuoripuron etäisen pauhinan. Ja hän tuntui jälleen heräävän elämään, näkevän sen liikehtivän ympärillään, sillä nyt hän ymmärsi vaaran, joka häntä uhkasi, nyt hän saattoi vastustaa sitä.
* * * * *
Fidela raoitti ovea ja kutsui. Kun hän ei saanut vastausta, hän kulki raskain askelin huoneen poikki ja pysähtyi ikkunan kohdalle.
Marianna istui yhä vielä liikkumattomana, kasvot vaaleina puolipimeässä kuin silmien valaisemina, jotka hehkuivat rohkeudesta, vihasta ja pelostakin. Lopulta hän veti kiinni ikkunaluukut ja tarttui pimeässä Fidelan käsivarsiin.