— Nyt ovat asiat oikealla tolalla, — hän sanoi raivokkaana. — Te olette vielä kerran pettäneet minut, isästä alkaen palvelijattareen. Mutta nyt on petos loppuva. Nyt riittää, ymmärrätkö?
Palvelijatar irrottautui hänen otteestaan. — Marianna, surkuttelen sinua, sillä kärsit. Mutta ei ole minun syytäni, että taloasi pidetään valvonnan alaisena kuin rosvojen pesää.
Marianna kirkaisi, kiristäen hampaitaan, tarttui jälleen hänen käsivarteensa ja asettui pimeässä vallan lähelle häntä, niinkuin oli tehnyt Sebastianolle.
— Sinä olet siis tietänyt, että taloani pidetään silmällä?
— Olen tietänyt sen. Eikä se ole alkanut vasta tänä yönä…
— Mene siis tiehesi! Kokoa tavarasi ja mene matkoihisi. Ja sulje tarkasti portti, sillä en enää avaa sitä kellekään, en edes isälleni…
Fidela ei vastannut, hän ei enää riuhtaissut itseään irti. Päinvastoin hän tuntui tarjoutuvan emäntänsä tueksi pimeässä, tuona sekavana tuskallisena hetkenä. Mutta Marianna työnsi hänet luotaan, toistaen hiljenevällä, mutta yhä uhkaavammalla äänellä:
— Mene matkoihisi!
Kun hänen oli onnistunut karkoittaa Fidela huoneesta, hän lukitsi oven ja palasi ikkunan ääreen. Hän nojasi seinään ja puristi käsillään päätään. Sitten hän muisti Simonelle antamansa lupauksen, ettei koskaan itkisi, ei vaaran eikä surun hetkenä. Ja hän seisoi pimeässä suorana, voimatta kuitenkaan hillitä suonenvedontapaista väristystä, joka järkytti koko hänen ruumistaan. Vähitellen hän tyyntyi, mutta se oli surkeata, pakollista tyyntymistä. Kaikki oli hänestä nyt päivänselvää, ja todellisuus valaisi kaikki seikat. Hänet oli ilmiannettu. Olihan hän itse pannut alkuun tämän ilmiannon, paljastaessaan salaisuutensa. Kuinka siis muut eivät olisi häntä ilmiantaneet? Ja Simone ei palannut hänen luokseen, sillä kohosihan heidän molempien välillä nyt inhimillisen ilkeyden muuri.