Huhtikuulla Marianna päätti lähteä vierailemaan muutamaksi päiväksi vuoristossa olevaan karjataloonsa.
Uudelleen hän tunsi itsensä masentuneeksi ja heikoksi kuin pitkän sairauden jälkeen. Ajatellessaan seikkailuansa hän toisinaan kuvitteli, että kaikki oli pelkkää unelmaa. Mutta sitten ylpeys, rakkaus, katumus ja nöyryytys, häntä kun oli petetty kuin viisitoistavuotiasta tyttöä, saivat hänet kapinoimaan ja paheksumisesta punastumaan.
Hän oli pyytänyt anteeksi palvelijattarelta, pyytäen, ettei hän sentään lähtisi talosta. Sitten hän katuen ajatteli tätä tekoaan. Ja voimakas tarve pakoitti hänet päiväkausiksi sulkeutumaan huoneeseensa tai piiloittautumaan talon rauhallisimpiin soppiin. Välillä hän astui edestakaisin, tahtoen paeta omaa itseään, kuitenkaan siinä onnistumatta. Hän nousi ullakolle ja otettuaan orrelta rypäletertun istuutui palvelijattaren vuoteelle. Hänen oli jano, eikä voinut juoda, häntä väsytti, mutta ei voinut nukkua. Kevättuuli, joka toi sisälle käen kukunnan ja kasvavan viljan tuoksun, leyhyi ikkunasta toiseen, heiluttaen kulmissa olevia hämähäkinverkkoja ja tyhjiä viinirypälevarsia, jotka riippuivat orsista. Hän tunsi ruumiissaan väristystä. Hänen jalkansa olivat raskaat niinkuin pikkutyttönä, kun hänet oli pahoitettu vetämään jalkoihinsa korkeat uudet kengät, ja hänet valtasi halu riisua kenkänsä ja kävellä paljain jaloin, jälleen muuttua lapseksi. Sitten hän hymyili itselleen katkerana, ivallisena. Lopulta hän kumartui katselemaan rypäleitä, joita hän vieritti kuin helmiä laihtuneiden käsiensä toisesta pivosta toiseen.
Ja hänen mieleensä juolahti jouluyö ja Simone, joka saapui päähine lumisena. Mutta tuo kaikki tuntui niin kaukaiselta, tuntui sadulta, jonka Fidela oli kertonut hänen lapsuutensa öinä. Kaikki oli kaukaista, vaikka kaikki piili hänen sisimmässään selvänä, järkähtämättömänä. Vaikka hän luuli unhoittavansa, ei hän kuitenkaan unhoittanut ainoatakaan tapausta. Hän koetti olla enempää odottamatta, ja kuitenkin jokainen ulkoa kuuluva askel sai hänen sydämensä rajummin sykkimään. Hän koetti luulotella itselleen, että Simone oli samanlainen kuin kaikki muut miehet, jotka lupaavat, rikkoakseen lupauksensa, ja ettei maksanut vaivaa kärsiä hänen tähtensä. Ja sitten hän taas näitä ajatuksiaan paheksuen harhaili sinne tänne talossa, muistellen Simonen sankarillisia päätöksiä, tarjousta avata rintansa antaakseen hänelle sydämensä.
Mutta sensijaan Simone pelosta oli tulematta.
Marianna tahtoi nyt olla rohkea nainen, elää parantuakseen kärsimyksestään, elää voittaakseen itsensä. Hän läksi siis karjataloonsa hengittääkseen raitista ilmaa ja vahvistaakseen terveyttään. Siellä hän taas istui tammen juurella keskellä aukiota. Ei mikään hänen ympärillään ole muuttunut, ja hänkin on, niinkuin kuluneena vuonna, hiukan kumarainen ja kalpea, hiukan vanhentunut.
Vihreä kevät, vielä vailla kukkia, levisi puhtaana ja vakavana, melkein pyhänä, karjatarhan mailla. Tasainen, kiiltävä ruoho peitti avarat niityt, jotka näyttivät järviltä kallioryhmien ja tiheiden metsikköjen välissä. Ne aallehtivat kuin vesi ja niihin heijastui taivaan sini ja pilvien varjot.
Ja vihreiden vuorten huippujen takaa kevätpilviä pisti alinomaan esiin kuin kukannuppuja. Ne kehittyivät, aukenivat ja lakastuivat. Ne liitelivät pois kuin isot ruusun terälehdet, tuulen ajamina ja repiminä.
Ääretön hiljaisuus lisäsi maiseman suloa. Ja jos joskus sonni mylvähti tai koira haukkui, se tuntui hirviöiden kaukaiselta ääneltä, jota kaiku ihmetellen toisti. Ja kaikki oliot ympärillä kuuntelivat hämmästellen, että puiden hiljaisen huminan ohella muitakin ääniä oli olemassa.
Marianna tunsi vaipuvansa hiljaisuuteen ja muistoihin. Hän ajatteli, että parasta olisi, jos hän ei enää palaisi vankilaansa Nuoroon. Ja tämä ajatus sinä hetkenä riitti hänelle.