Isä katsoi häneen ohimennen, kaukaa. Hän tiesi, että Simonea ei enää ollut näkynyt, ja että kaikki näytti olevan lopussa. Mutta hän ei siitä iloinnut. Mariannan kasvot eivät häntä miellyttäneet. Olihan hän tuossa levollisena tuulen liikuttamassa varjossa, kelmeänä ja surullisena maan uudelleen verhoutuessa kevätpukuunsa, keskellä hyödytöntä maallista hyvää. Kevät ei palaa hänelle. Päinvastoin näyttävät kaikki elämän taimet palaneen hänessä poroksi. Berte Sirca pudistaa päätään, katsoo sinne ja tänne, mittaillen silmillään tyttärensä omaisuuden laajuutta; sitten hän palaa katselemaan häntä, joka on veretön ja taittunut kuin ruoko tammen juurella. Elämä on lyhyt, ja kun ihminen kuolee, hän ei voi pivossaan viedä mukanaan heinänkortta, ei hietajyvää.
Nähdessään Mariannan silmien hitaasti kääntyvän häneen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa, että isän sääli oli turha, vanhus poistui keittiöön ja alkoi kuumentaa kiviä jamakkajuuston valmistamista varten. Osaksi karaistuin käsin, osaksi isolla rautatangolla hän käänteli kiviä hiilloksessa, kuin olisivat ne olleet kuparileipiä, ja puhui itsekseen vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi kiville uskonut salaisuutensa:
— Jumala on painanut poveemme kovan ja kylmän sydämen niinkuin te. Mutta sitten tulee hetki, jolloin se lämpenee kuin te. Entä jos Marianna ei huoli kenestäkään toisesta miehestä? No niin, kun mies ja nainen ovat alastomat, jommoisiksi Herra on heidät luonut, niin kaikki muu on yhdentekevää. Olemmehan kaikki samanarvoisia Jumalan edessä. Ja hän kääntelee meitä, niinkuin minä nyt kääntelen teitä, kiveni.
Hän otti hiilloksesta yhden ja upotti sen sankoon, missä valkeaan maitoon oli laskettu kellervä rakko. Ja maito näytti kavahtavan unestaan ja pärskyi ylös vaahtoavana aaltona. Näin tapahtui jokaisen uuden kiven upotessa sankoon, kunnes maito kauttaaltaan kiehui, juosten kokoon keltaisiksi kokkareiksi. Maitoa roiskahti kissaankin, joka torkkui lähellä liettä. Tuntiessaan karvoissaan kuumaa nestettä se vain ravisti toista korvaansa. Mutta yksi pisara tunki sisälle sen korvaankin. Silloin se nousi, nosti kaareksi selkänsä ja katsoi, mitä oikeastaan oli tekeillä. Ja jotain erikoista varmaankin oli tekeillä, kun isäntä oli keskeyttänyt askaroimisensa ja sangot kädessä juoksi ovelle katselemaan. Kissa käytti hyväkseen tilaisuutta hypäten sangon laidalle, ojentaen kuononsa kiehuvaa maitoa kohti. Mutta kun se luuli näkevänsä koiran astian pohjassa se alkoi pärskyä ja sivellä kuonoaan käpälällä. Se oli kärventänyt turpansa, ponnahti maahan ja riensi isännän luo, joka lykkäsi sen jalalla luotaan, huolimatta hyvistä väleistä.
Niityllä näkyi mies, joka astui Mariannaa kohti, lyhyenläntä metsästäjän tapaan puettu mies, syvään kasvoille vedetty karvalakki päässä. Mies oli outo, eikä Berte muistanut koskaan nähneensä häntä. Mutta hänessä oli sentään jotain tuttua, ja tämä sai Berten levottomaksi.
Mariannakin katseli tulijaa, joka astuessaan jätti hopeajuovan jälkeensä niityn heinään. Ja hänen silmänsä, jotka ensin olivat olleet täynnä yllätystä, loistivat ilosta. Sitten ne valaisivat hänen kalpeat kasvonsa, joita hän hiukan peitti huivillaan.
Hänen sydämensä sykki rajusti, hän kun luuli tuntevansa Simonen askelet. Kuinka hän ei enää ollut niitä kuullut? Hän tuntui äkkiä heräävän, nukuttuaan kuukausia kylmässä ja pimeässä paikassa, jossakin luolassa, pahojen unien vaivaamana. Mutta hänen nukkuessaan Simone ei ollut herjennyt etsimästä häntä, ja noiden askelten töminä riitti haihduttamaan horrostilan.
Tulija oli tällävälin saapunut lähelle; hän kulki talon edessä olevan aukion poikki, ja aiottuaan ensin mennä sisälle hän muutti suuntansa ja meni suoraa päätä Mariannan luo, tervehtien häntä. Hän näytti hymyilevän, mutta kun hän oli tullut vallan lähelle, Marianna huomasi, että hän oli vakava ja alakuloinen.
— Jumalan rauha, — näin hän tervehti, ja puuhun kytketyt koirat alkoivat rajusti haukkua. — Oletko Marianna Sirca?
— Olen. — Marianna nousi. Hän oli tulijaa pitempi ja hallitsi häntä levottomalla katseellaan.