Marianna meni häntä vastaan esittäen vieraan: — Tämä on Simonen kumppani, Costantino Moro.
— Terve tuloa, — virkkoi isä. Ja Marianna ihmetteli hänen ystävällistä äänenpainoaan.
He kävivät sisälle keittiöön. Costantino istui lieden ääreen, asetettuaan pyssynsä seinän nojaan. Mutta kun kissa rupesi raapimaan sen perää, hän ripusti sen ikkunan pielessä olevaan naulaan. Hän tunsi paikat kuin olisi ollut täällä ennen, niin tarkoin Simone oli ne hänelle kuvannut. Se oli kuin kaupunkitalo, eikä köyhien paimenten pieni karjamaja, jotka koko vuoden taistelivat ihmisiä ja luonnonvoimia vastaan. Se oli todellakin talo, jossa kaikki ilmaisi varallisuutta, rauhaa, turvallisuutta. Ovi oli kaksinkertainen, ikkunassa oli lasiruudut, liesi samanlainen kuin rikkaiden tilanomistajien keittiöissä, ja sen yläpuolella riippui miehen korkeudella puuhalstari juustojen savustamista varten.
Varmaankin oli suloista talvi-iltoina paneutua pitkäkseen olkimatolle lieden eteen, jossa räiskyi halkovalkea, ja kuunnella metsän ääntä, joka oli salaisessa keskustelussa tuulen kanssa.
Vieras otti lakin päästään, painoi sen takaisin ja huokasi. Hän muisteli omaa varakasta kotiaan, jossa hänen äitinsä yksinään eleli, epätoivoisena, kaiken hyvän ympäröimänä. Ja hänen mielestään Berte Sircan silmät olivat hänen äitinsä silmien näköiset. Marianna oli istuutunut vastapäätä häntä eteenpäin ojennetuin kasvoin, jotka olivat jäykät ja kalpeat tukahdutetusta ahdistuksesta.
Nuori mies ei tietänyt, miten saisi sanotuksi asiansa. Hänen mielestään Berte Sircan läsnäolo loi jotain vierasta ja vihamielistä heidän välilleen.
Marianna sanoi:
— Isä, istuutukaa.
Berte noudatti kehoitusta. Hän istuutui maahan ja kysyi Costantinolta, vilkuttaen silmää, osoittaakseen, että hän saattoi puhua vapaasti:
— Miten olet joutunut näille tienoille?