— Tulen Nuorosta. Minulla on viikon päiviksi passi, joka takaa minulle liikkumisvapauden, minä kun olen ollut todistajana kotiseutuni henkilöiden oikeusjutussa. Kävin siis hakemassa teitä Nuorosta, mutta palvelijattarenne sanoi, että olette täällä.
— Kävit hakemassa minua Nuorosta? kysyi Berte.
— Niin, tuota noin… — sanoi Costantino hämillään, — kävin hakemassa
Mariannaa.
Marianna kääntyi hiukan kärsimättömänä isänsä puoleen ja virkkoi:
— Simone on lähettänyt hänet.
Varjo laskeutui silloin Costantinon kasvoille. Kun Marianna puhui näin avoimesti, hän oli siis yksissä tuumin isänsä kanssa. Ja Costantino oli siihen asti toivonut, että hänen toverinsa pyyteissä oli ollut paljon harhaluuloa ja mielikuvitusta.
— No niin, siis — hän alkoi, mutta keskeytti puheensa ja loi katseensa maahan, miettien sanamuotoa. Lopulta hän katsahti Mariannaan, silmillään kysyen, voiko puhua vapaasti. Hän huomasi heti, että Mariannankin kasvot olivat synkistyneet. — Siis, — näin hän jatkoi rohkeammin, tarkoin punniten sanojaan ennenkuin lausui ne, — tiedätte kuka olen. Huomaan, että hän on puhunut teille minusta! Niin, olemme jo kolme vuotta olleet kuin veljiä, sillä ihminen, olkoon kuinka villi tahansa, on aina seuran tarpeessa. Jollei hänellä ole muuta seuraa, niin tyytyy koiraan… Minä tässä viime syksynä olin sairas; ellei hän, Simone, olisi minua auttanut, ei minusta olisi löydetty edes luita haudattavaksi. Mutta eihän tämä kuulu asiaan, — hän jatkoi, yhä epäröivämpänä ja vakavampana ja peläten, että hänen johdantonsa voisi viedä harhaan kuuntelijain ajatukset. — No niin, ihmisen tulee auttaa lähimmäistään. Niinpä minäkin vuorostani, vähäpätöisyydessäni, Simonen mainitessa minulle eräitä seikkoja, puhun hänelle peittelemättä, ja jos hän on väärässä, sanon sen hänelle suoraan. Ja joskus hän laskettelee asioita, jota saavat luulemaan, että hän tekee pilaa toisesta…
Tuskallinen vaitiolon hetki seurasi. Costantino loi yhä vain katseensa alas, ja Marianna, joka oli kuolonkalpea, sai vaivoin mielenliikutuksensa hillityksi.
— Costantino, — hän viimein sanoi, — voit vapaasti mainita minkä hän on käskenyt sinun kertoa minulle. Isäni tietää kaiken.
— No, näin ovat siis asiat. Simone sanoi minulle: — Olen kihloissa; minun on mentävä naimisiin! — Minä luulin, että hän lasketteli minulle pilaa. Mutta näin hänen senjälkeen käyvän yhä miettiväisemmäksi. Ja aloin uskoa hänen puhettaan. Jouluna hän kaatoi nuoren metsäsian ja sanoi minulle: — Tämän vien hänelle, tuolle naiselle, lahjana juhlaksi. — Sitten hän todella läksi Nuoroon; ja palatessaan hän sanoi minulle: — Costantino, menemme todenteolla naimisiin, senjälkeen minä vapaaehtoisesti astun vankilaan ja hyvitän sen, mikä on hyvitettävä. — Tähänasti tunnette asiat; nyt kerron teille lopun. Simone sanoi: — Täytyy hakea pappi, joka vihkii meidät avioon, sillä Nuoron papit eivät suostu sitä tekemään. Ja niin menimme erään papin puheille — tarpeetonta mainita kenen. Lähtö tuntui ensin leikinteolta, mutta tämäntästä Simonen kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Se tapahtui kuluneella helmikuulla. Satoi sankasti lunta, olimme kuin merellä. Emme tietäneet minnepäin kulkea. Mutta Jumalan avulla saavuimme perille. Pappi otti meidät hyvin vastaan. Herra häntä siitä palkitkoon. Vielä kuullessaan, keitä olimme, hän kohteli meitä suopeasti, mutta kun kuuli asiamme, hän purskahti nauruun. — Pääsiäisenä, pääsiäisenä, — hän virkkoi leikillisenä, — jos morsian silloin tahtoo, lähden hänen karjataloonsa ja teen minkä haluatte. Mutta älkää enää vaivautuko tulemaan luokseni. Se oli lystikäs pappi, niinkuin huomaatte. Kun Simone koetti häntä taivutella, hän vastasi: