— Niin, don Simone aloitti, nyt tietysti kaikki juoksevat tänne meitä kiusaamaan. Silloin kun kipeimmin kaipaisimme rauhaa, hyvät naapurit tulevat pistämään nenänsä toisten asioihin. Entisajan ihmiset hautasivat kuolleensa kotiinsa tarvitsematta pitää peijaisia. Niin ainakin kerrotaan, että Sardinian nurageista, noista jättiläiskiviröykkiöistä, joita muinaisihmiset käyttivät asuntoina, löydetään vieläkin kuolleiden luita.
— Suuri kiitos! Paulu virkahti. Minä ainakaan en tahdo, että setä Zua haudataan tähän taloon! Levätköön rauhassa, mutta kyllä hän jaksoi kiusata meitä.
— Punnitse sanojasi, Paulu! don Simone varoitteli. Äläkä suinkaan puhu noin ihmisten kuullen, jotka tuollaisissa tilaisuuksissa tarkkaavat kaikkea.
— Olen suoraluontoinen mies. Setä Decherchi, minä vakuutan, että valitan vanhuksen kuolemaa, mutta en voi itkeä.
— Sentähden, poikani, että olet liiaksi kiintynyt elämään, ukko Cosimu sanoi.
— Ei edes vainajan läsnäolo voi sinussa herättää kunnioitusta.
Tämä oli kenties ensi kerta, kun ukko Cosimu puhui näin ankarasti tyttärenpojalleen. Pauluun äidinisän sanat vaikuttivat syvemmin kuin don Simonen alituiset soimaukset.
— Kiintynyt elämään! hän sanoi katkerasti itsekseen muistaessaan, että hän edellisenä päivänä oli hautonut itsemurha-aikeita. Jos olisin ollut sellainen, joksi minua sanotte, en olisi… no niin, eihän siitä kannata puhua.
— Ole siis vaiti! Tuossa lepää vainaja. Ajattele pikemminkin, että meidän kaikkien täytyy kuolla. Ukko Zua ei ollut sellainen viheliäinen heittiö, että voisi lasketella loruja ja pilaa hänen ruumiinsa ääressä. Hän oli kunnian mies, ennenkaikkea rehellinen, työteliäs ja oikeamielinen. Ruumiillinen kärsimys oli tehnyt hänet äreäksi, ja usein totuus tulee esiin juuri ihmisen ollessa pahalla tuulella. Mutta totuus on katkera kuulla.
Paulu ei heti vastannut. Hänhän oli poika ja lapsenlapsi ja kunnioitti vanhempia perheenjäseniä, joiden kanssa ei koskaan ollut riidellyt siitäkin syystä, että katsoi sen vallan turhaksi. Hän ei ollut koskaan kysynyt heidän neuvoaan, vaan aina menetellyt oman päänsä mukaan hyvin tietäen olevansa älyltään ja tahdonlujuudeltaan monta vertaa etevämpi noita oppimattomia, yksinkertaisia vanhuksia. Ukko Cosimun odottamattomat sanat tässä surullisessa tilaisuudessa tekivät häneen syvän vaikutuksen, mutta ärsyttivät häntä samalla. Sitten hän ajatteli, että äidinisä ehkä oli oikeassa, ja kenties senvuoksi hän hetken kuluttua virkkoi: