— Mitä on tapahtunut? Onko hän ehkä kuollut? Mitä Annesa sanoo? Miksi hän ei ilmoittanut heti meille?

— Mitä te häntä syytätte? Jättäkää hänet rauhaan! Paulu sanoi hermostuneesti, kun donna Rachele taas alkoi valittaa. Hän on kuollut, rauha olkoon hänen sielulleen!

— Niin, mutta ajattelehan, Paulu, ettei hän…

— Älä ole huolissasi siitä, äiti! Luuletko, että hän olisi päässyt taivaaseen, jos olisi tunnustanut papille syntinsä?

— Paulu! setä sanoi vakavalla, alakuloisella äänellä. Kunnioita edes vainajia!

Paulu ei vastannut. Äkillisen hiljaisuuden vallitessa kuului Rosan itku, ja seuraavassa tuokiossa ukko Cosimu Damianu tuli sisään tyttö käsivarrella kysyen:

— Missä Annesa on? Sanokaa hänelle, että hoitelee lasta. Mitä on tapahtunut? Mitä Annesa on tehnyt?

Annesa ja yhä vain Annesa! Kaikki ahdistelivat häntä, mutta hän oli päättänyt taistella kaikkia vastaan.

Hän meni pihalle noutamaan vettä. Taivas oli vielä pimeä, mutta vaalea juova ennusti päivänkoittoa. Suuri alakuloinen kuu oli vaipumassa taloa ympäröivän muurin taa, tähdet tuikkivat himmeten ikäänkuin kärsimättöminä odottaen, että saisivat kokonaan sammua. Annesa olisi suonut yötä vielä jatkuvan. Hän pelkäsi valoa ja ihmisiä, jotka ilkeämielisesti pistivät nenänsä toisten asioihin. Ihmiset? Hän vihasi ihmisiä, noita julmia kyykäärmeitä, jotka imevät lähimmäisensä verta. Ihmisten tähden hän oli luopunut kaikkien kunniallisten naisten unelmasta, menemästä vaimoksi miehelle, jota rakasti. Ihmisten tähden, heidän juorujensa ja panettelujensa vuoksi, sen kärsimyksen tähden, jonka he olisivat tuottaneet Paululle, jos hänen olisi ollut pakko nähdä, miten vanhukset ja äiti karkoitettiin vanhasta sukutalostaan, kaiken tämän vuoksi hän oli tehnyt rikoksensa. Ja ennen pitkää ihmiset tunkeutuisivat huoneeseen, missä vainaja lepäsi, he katselisivat sitä, tutkisivat sitä ja kenties pääsisivät hirvittävän salaisuuden perille.

Myöhemmin, donna Rachelen ja Annesan pestessä ruumista, don Simone, ukko Cosimu ja Paulu istuivat pesän ääressä ja alkoivat puhua ikävyyksistä, joita ihmisillä on tapana tuottaa toisille erityisissä tilaisuuksissa. Ukko Cosimu itki ja koetti piilottaa kasvonsa Rosan kömpelön, ison möhkäleen näköisen pään taa. Tyttö oli nukahtanut hänen polvilleen, mutta toisinaan hän vavahti ja puristi lämpöisellä kädellään lujasti hänen sormeaan.