— Hyvä Jumala, miksi et yöllä kutsunut meitä? Nyt asia täytyy pitää salassa. Ei sovi sanoa, että hän on kuollut näin meidän tietämättämme, vaan että me olimme läsnä.
— Niin, sanotaan, että olimme kaikki läsnä, Annesa virkkoi innokkaasti. Tuossa tulee don Paulu.
Kuullessaan tämän askeleet Annesa kalpeni ja alkoi taas hermostuneesti väristä, ja hänen täytyi purra kieltään ja huuliaan. Paulullakin oli kynttilä kädessä, ja hän riensi katselemaan kuollutta, kumartui, tuijotti siihen ja kosketteli sitä. Hänen uniset kasvonsa eivät ilmaisseet surua eivätkä iloa.
— Hän on siis mennyt menojaan. Hän on jo kylmä ja jäykkä. Miten se tapahtui, Annesa? hän kysyi mennen pöydän ääreen, jolle asetti kynttilän.
— Viime yönä hänellä oli uusi tukehtumiskohtaus, samoin kuin edellisenäkin… Annesa lasketteli uudelleen toistaen, mitä oli sanonut donna Rachelelle, joka kulki edestakaisin huoneessa kuin etsien jotakin, mitä ei löytänyt.
— Äiti, mene panemaan kengät jalkaasi. Mitä etsit? Mitä hyödyttää olla noin epätoivoissaan? Hän on kuollut. Mitä me olisimmekaan voineet tehdä? Paulu virkkoi. Häntä alkoi epäilyttää, että vanhus oli kuollut hänen ja Annesan yöllisen keskustelun aikana.
Donna Rachele ei kuunnellut. Hän tunsi kovia tunnonvaivoja, kun he olivat antaneet vanhuksen kuolla ilman sakramentteja. Hän kuvitteli näkevänsä vainajan keskellä kiirastulen liekkejä, kädet ojossa ja suu auki, haluten valoa ja rauhaa. Etsittyään kaikkialta hän viimein löysi, mitä oli etsinyt: pienen, mustan ristiinnaulitun kuvan, jonka hän laski vainajan povelle.
— Meidän täytyy pestä ja pukea hänet, hän sanoi rauhoittuen. Annesa, mene sytyttämään tuli ja lämmitä vähän vettä. Mitä sinä siinä laiskottelet, typerä tyttö? Annesa, Annesa, mitä oletkaan tehnyt?
Tämä lievä nuhde sai Annesan säpsähtämään. Hänen mielestään joka sanalla oli nyt kaksinainen merkitys. Mutta tulta tehdessään hän ajatteli, että nyt täytyi pysyä vahvana, valmiina kestämään kaikki yllätykset.
Hetken kuluttua kuului don Simonen ääni: