Paulu kohotti äkkiä katseensa ja huomasi Annesan keittiön perältä tuijottavan don Simoneen. Annesa näytti pelästyneeltä.
— Riittää jo! vanha aatelismies lisäsi. Rukoillaan nyt, älkäämmekä koskaan tuomitko lähimmäistämme, ennenkuin tunnemme hänet oikein.
Mutta Paulu vihasi ukko Zuaa vielä nytkin tämän jo ollessa vainaja ja katsoi sopivaksi ilmaista vanhuksille, ettei hän olisi tarvinnut vanhan saiturin apua.
— Levätköön rauhassa, Paulu sanoi. Mutta jos hän todella aikoi auttaa meitä, hän olisi voinut säästää meiltä monet ikävyydet ja vaikeudet. Hän olisi voinut säästää minulta sen vaivan, että sain harhailla ympäri maailmaa helteessä ja sateessa ja nöyrtyä ja olla kaikenkarvaisten koronkiskurien, akkojen ja heittiöiden armoilla. Ette tahdo sallia minun puhua, mutta en silti voi vaieta. Siis vielä muutama sana. Viime yönä palasin kotiin myöhään, enkä tahtonut herättää teitä. Olin saanut hankituksi rahoja, mutta inhoittavan nöyryytyksen hinnalla. Minun oli pakko lainata rahat huonomaineiselta leskeltä, ja häneltä ne lopulta sainkin. Eihän minulla enää ollut muuta keinoa, hän lisäsi puolustautuakseen soimauksilta, joita vanhukset eivät ollenkaan aikoneetkaan hänelle lausua. Olin vedessä kaulaa myöten, ja jos se olisi noussut vähääkään korkeammalle, olisin hukkunut.
— Eihän kukaan aio moittia sinua siitä. Jos maksat rahat takaisin, sinun ei tarvitse välittää lesken huonosta maineesta mitään.
— Tietysti maksan ne takaisin. Älkääkä luulko, että maksan ne vainajan jättämästä perinnöstä. En suinkaan! Tahdon vielä sanoa teille toisenkin asian: olen saanut työtä. Aion ruveta tekemään työtä, lähden kaivokselle.
Molemmat vanhukset katsoivat häneen, ja don Simone pudisti päätään. Ukko Cosimukin, huolimatta luontaisesta hyväntahtoisuudestaan, osanotostaan ja hellyydestään, puristi huulensa yhteen ja ravisti päätään. Ei, ei, hän ei luottanut tyttärenpoikansa sanoihin.
Paulu ei sanonut sen enempää. Hän olikin jo sanonut kaiken, mitä piti tarpeellisena ilmaista vanhuksille. Loput hän oli aikonut kertoa äidilleen joskus toiste. Nyt hän ei sitä ajatellutkaan.
Vanhukset alkoivat jälleen rukoilla, ja Paulu peitti kädellä kasvonsa ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Kuoleman näkeminen, vaikk'ei se ollutkaan hänelle uutta, sai hänet alakuloiseksi ja palautti hänen mieleensä monia kysymyksiä, vanhoja kuin maailma, mutta samalla uusia ja vaikeita ratkaista. Päättyykö kaikki kuolemaan? Onko meillä todella kuolematon sielu? Ja jos niin on, minne tämä sielu siirtyy kuoleman jälkeen? Missä par'aikaa oli vanhusvainajan sielu? Onko todella olemassa Herra, isiemme Jumala, joka istuu pilven päällä, vanha, oikeamielinen ja peloittava Jumala, vaaka kädessä, se Jumala, jota molemmat vanhukset hartaasti palvoivat?
Sitä Paulu ei tiennyt. Hän muisti sekä isänsä että vaimonsa kuoleman, mutta muisti myös, että suru ja epätoivo oli silloin estänyt häntä vastaamasta noihin kauheihin kysymyksiin, jotka nyt palasivat hänen mieleensä. Nyt hänen mielialansa oli aivan toinen. Hän oli melkein onnellinen, tunsi olevansa nuori, voimakas, täynnä hyvää tahtoa, ja tulevaisuus näytti hänestä melkein rusohohteiselta. Hän oli siis taipuvainen uskomaan Jumalan ja hänen vaakansa olemassaoloon ja siis myös hänen oikeamielisyyteensä.