Annesa tunsi kivien liikahtavan jalkojensa alla samoin kuin silloin, ja hänestä tuntui, että hän minä hetkenä tahansa saattoi syöksyä syvään kuiluun. Todellakin he kulkivat juuri äkkijyrkänteen reunaa. He kiipesivät sen kivimöhkäleen juurelle asti, joka näytti ruumisarkulta. Sitten he laskeutuivat sen toisella puolen rinnettä alas ja joutuivat kahden kallioseinän väliin. Taivaanlaelta loistava kuu valaisi ahdasta kalliopolkua. Paimen asteli varovasti pysytellen lähellä kallioseinää. Äkkiä seinään avautui aukko, koko toinen puoli vuoren rinteestä tuli näkyviin, laakso toisensa jälkeen, toisia vuoria, varjoja ja usvia, ja kuutamo loi tähän suurenmoiseen maisemaan jotakin salaperäisen haaveellista. Annesa pyyhki silmiään ja katsoi alaspäin. Ukko Castigu hyppäsi kalliolohkareelle ja auttoi Annesaa laskeutumaan perässä. Taaskin he kulkivat vuorenpaltaalla kuilun reunalla ja päätyivät lopulta rotkon matalalle ja leveälle aukolle.
— Katsohan! Kun olet mennyt tuonne sisälle, tukin aukon kivillä ja risuilla, paimen selitti. Silloin ei kukaan aavistakaan, että siellä on elävä olento.
— Minua niin peloittaa! Annesa valitti.
— Mitä sinä pelkäät? Ei kukaan muu kuin piru itse löydä sinua täältä.
Tule!
Hän kyyristyi kadoten aukkoon. Annesakin kumartui, ja paimen tarttui hänen käsivarsiinsa ja veti hänet rotkoon.
Annesa ei nähnyt matalaa luolaa, jommoisia vuoristorotkot tavallisesti ovat, vaan eräänlaisen nelikulmaisen huoneen, jonka seininä olivat ihmeellisesti ryhmittyneet kalliolohkareet. Paitsi oviaukkoa oli kahden kivilohkareen välissä halkeama, johon ihmisen pää juuri mahtui. Annesa kurkisti varovasti siitä ulos. Rotkon alapuolella hän näki kuin paikoilleen jähmettyneen hirvittävän kivimöhkälevyöryn, joka ulottui melkein laakson pohjaan asti. Siellä täällä kuutamossa vaaleina kiiltelevien kivilohkareiden halkeamista pisti esiin mustia tammenoksia ja pensaita, jotka näyttivät kivettyneiden olentojen pörröiseltä tukalta. Himmeää valoa tunki rotkoon halkeamasta, mutta ukko Castigu raapaisi tulta tikulla valaisten luolaa ylhäältä alas. Silloin Annesa näki rotkon perällä tuhkakasan ja sen vieressä seinää vasten asetetun kiven, merkkejä siitä, että ihmisiä oli aikaisemminkin käynyt täällä. Toisetkin olivat siis jo käyttäneet rotkoa piilopaikkanaan jättäen sinne ahdistuksensa ja pelkonsa muistot. Annesa istuutui kivelle kuin sovitusalttarille. Paimen lähti pois, mutta Annesa ei tuntenut enää olevansa aivan yksin, hän kun jalallaan hipaisi tulisijan jäännöksiä, jonka liekki ehkä oli valaissut hänen oman tuskansa ja rikkomuksensa kaltaista kärsimystä.
* * * * *
Hetket kuluivat. Annesa ajatteli: "En ole ainoa rikoksellinen maailmassa. Monet muut miehet ja naiset ovat tehneet syntiä, rikkoneet ja tehneet pahaa. Mutta kaikki eivät ole saaneet sellaista rangaistusta, jota minä olen kärsinyt ja saan edelleen kärsiä. Miksi tällainen kohtalo on tullut juuri minun osakseni?"
Mutta hän oli jo melkein alistunut kohtaloonsa. Hän tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Toistaiseksi hän ei voinut muuta kuin odottaa. Setä Castigu epäilemättä antaisi hänelle hyviä neuvoja. Ja jos osoittautuisi välttämättömäksi, hän antautuisi oikeuden käsiin. Entä sitten? Hän ei jaksanut ajatella tuota sitten. Hän oli uupunut, uni oli valtaamaisillaan hänet. Mutta silti hänestä tuntui mahdottomalta nukkua tuolla laakealla kivellä, tuossa piilopaikassa, johon todennäköisesti toiset pahantekijät olivat kätkeneet ahdistuksensa huohottaen kuin villieläimet, joita armottomat metsästäjät ajavat takaa.
— Kuinka voisin nukkua täällä, kun hyväntekijäni ovat teljettyinä paikkaan, joka on tätä luolaa paljoa kamalampi? hän ajatteli jälleen. Mutta tämä ajatus haihtui oitis, ja hän kuvitteli näkevänsä halkeaman laajenevan ja partaisten kasvojen ilmaantuvan näkyviin kivilohkareen takaa.