Tässäkö Simone Decherchi asuu? outo mies tiedusteli. Olen Aritzusta, nimeni on Melchiorre Obinu, ja olen don Simonen hyvän ystävän, Pasquale Solen, kummipoika. Isäkummini lähetti minut tuomaan kirjettä ystävälleen.
— Ravintola on avoinna! Annesa mutisi, mutta meni sentään ilmoittamaan don Simonelle, että hänen ystävänsä kummipoika anoi vieraanvaraisuutta. Vanha ylimys ei vastannut mitään muuta kuin että oli pantava pöytään uusi lautanen.
Mutta vastatullut vieras tahtoi jäädä keittiöön, ja heti kun Annesa oli tuonut hänen eteensä pöytään leipäkorin, juustoa ja liikkiötä, hän alkoi syödä ahmien. Epäilemättä hän oli hyvin köyhä. Hänen vaatteensa olivat ylen huonot ja hänen suuret surulliset silmänsä olivat raukeat kuin sairaalla. Annesa katseli häntä ja tunsi tyytymättömyytensä lauhtuvan. Kun nyt Decherchit itsepäisesti avasivat ovensa kaikille, oli parempi antaa ruokaa köyhille kuin sellaisille rikkaille ahmureille kuin tuokin Ballore Spanu.
— Otapas tämä taimen! palvelijatar sanoi ojentaen köyhälle vieraalle osan omasta ateriastaan. Tuon sinulle heti juotavaa.
— Jumala sen sinulle palkitkoon, sisar! vieras sanoi syöden kaiken aikaa.
— Tulitko juhlille?
— Niin tulin; aion kaupitella kannuksia ja ohjaksia.
Annesa kaatoi hänelle lasiin juotavaa.
— Jumala sen sinulle palkitkoon, sisar.
Mies joi, katsoi häneen ja näytti nyt vasta kiinnittävän huomiota hänen ulkonäköönsä. Varsinkin Annesan hiukset vetivät hänen katseensa puoleensa.