— Eivät vielä, mies vastasi hiukan vihaisena tuosta kysymyksestä.
Samassa molemmat vanhukset tulivat sisään laahaten mukanaan tuolejaan ja istuutuivat ruokapöytään vieraan, donna Rachelen ja pikkutytön kanssa.
— Onko tuo Paulun tyttö? vieras kysyi vilkaisten Rosaan. Eikö pojallanne ole muita lapsia? Hän kai aikoo mennä uusiin naimisiin?
— Ei suinkaan, donna Rachele vastasi surullisesti hymyillen. Hänen ensimmäinen avioliittonsa oli siksi onneton, ettei hän hevin ajattele uutta. Niin, tämä on hänen ainoa lapsensa. Mutta ota toki ruokaa lautasellesi! Ethän sinä syö mitään. Ota tämä taimen, niin, juuri tämä!
— Vieläkö kirkkoherranne elää, se vanha pappi, joka kerran joutui maantierosvojen käsiin?
— Totta kai hän elää. Ja hyvästi elääkin, on kukoistavan pyylevä, että pois tieltä.
Samassa kuului kolkutusta portilta.
— Varmaankin uusi vieras, donna Rachele sanoi. Kuulin kavioiden kapsetta.
— Ehkä se on isä, Rosa virkkoi nousten tuoliltaan ja juoksi ottamaan selkoa tulijasta.
Oli todella tullut uusi vieras, joka kuului puhuvan portin takaa Annesan kanssa. Hän oli laiha, tummaverinen nuori mies kehnoissa pukimissa. Palvelijatar ei tuntenut häntä ja katseli häntä ilmeisen epäluuloisesti.