— Poika on siis kadoksissa, tuo vanha ylimys sanoi istuessaan talonsa portin edessä keskustellen toisen vanhuksen, Cosimu Damianun kanssa, joka oli don Simonen veljenpojan Paulu Decherchin appi. Kuka on nähnyt hänet? Minne se poika lienee joutunut? Sitä ei kukaan näy tietävän. Ihmiset hokevat, että isä on tappanut hänet… Ja kaikki tämä johtuu siitä, ettei enää ole jumalanpelkoa eikä kunniantuntoa. Minun nuoruuteni aikana eivät ihmiset rohjenneet ajatellakaan, että isä voisi tappaa poikansa.
— Jumalanpelkoa ei totisesti enää ole ihmisissä, myönsi ukko Cosimu, jonka ääni muistutti don Simonen ääntä. Mutta tämä ei vielä todista mitään. Raamatunhistoriassakin on esimerkkejä siitä, kuinka kauheasti on paneteltu aivan viattomia ihmisparkoja. Ja tuo kadonnut poika, Santus paimenen poika, oli oikea lemmon sikiö. Kolmetoistavuotiaana hän jo näpisteli taitavasti kuin vanha varas, eikä Santus mahtanut nulikalle mitään. Isä antoi pojalle aimo selkäsaunan, minkä jälkeen tämä katosi ja kai lähti kiertämään maailmaa. Ennen lähtöään hän oli sanonut vanhalle paimenelle, isänsä toverille: 'Katoan kuin höyhen ilmaan, ettekä enää näe minua'.
Don Simone pudisti epäillen päätään ja katsoi kauas tielle. Sieltä näkyi lähestyvän musta hahmo kulkien mataloiden, tummanharmaiden talojen seinien vierustaa.
Pieni maalaistyttö seisoi oviaukossa, josta virtasi ulos kellervää valoa, ja näytti kuuntelevan vanhusten keskustelua.
Don Simonen avoimesta portista näkyi käytävä ja sen perällä niinikään avoin ovi, jonka taustana oli puuryhmä.
Decherchin perheen talo oli ikivanha, ehkä jo keskiajalla rakennettu. Iso, musta portti, jonka päädyssä oli suippokatto, karniisi ja luhistumaisillaan olevat rautaparvekkeet, erotti sen selvään kylän muista, vähäpätöisistä taloista. Se näytti pahoin kolhiutuneelta ja ränsistyneeltä, mutta oli kuitenkin vielä säilyttänyt jotakin entisestä suuripiirteisyydestään ja komeudestaan. Nuo seinät, joiden halkeilleen laastituksen raoista pilkistivät esiin ajan hampaan kalvamat tiilet, laho musta portti, jonka huipussa koreileva kuorikannatin johdatti mieleen arvostaan kerskailevan, rappiolle joutuneen aatelismiehen, rikkaruohoa kasvava karniisi, vanhasta vihreästä kirjosilkistä tehty kiiltäväksi kulunut vuodepeite, joka roikkui parvekkeen kaiteella, herättivät alakuloisia, salaperäisiä tunnelmia, jopa ihailuakin kylän asukkaissa. Nämä olivat tottuneet pitämään Decherchin perhettä seudun vanhimpana ja hienoimpana.
Don Simone itse oli talonsa kaltainen. Hän käytti porvarillista pukua, mutta päähineenä hänellä oli sardinialainen lakki, ja paidankaulurissa oli kultanapit. Hänkin oli vanhuuttaan rapistunut, mutta ylpeä; hänen kookas vartensa oli painunut kumaraksi, hampaat olivat lähteneet, mutta tummat silmät kiiluivat kirkkaina. Lumivalkea, tuuhea tukka, lyhyt valkoinen piikkiparta ja iso nenä antoivat hänen oliivinvärisille kasvoilleen erikoisen leiman, niin että hän muistutti osaksi patriarkkaa, osaksi vanhaa soturia.
Ja ukko Cosimu Damianu, joka asui Decherchin perheessä, muistutti ulkonäöltään Simonea. Hän oli samankokoinen ja valkotukkainen, hänen äänensä kuulosti myös samalta, mutta hänessä oli jotakin karkeaa, yksinkertaista ja sivistymätöntä. Hänen pukunsa oli talonpoikainen, mikä kaikki osoitti, että hän oli rahvaan mies, vaatimaton nöyrä työläinen, johon yhdessäolo don Simonen kanssa kuitenkin oli vaikuttanut jonkinverran sekä sisäisesti että ulkonaisesti.
— Kymmenen päivää kului, eikä poikaa vain kuulunut kotiin, ukko Cosimu jatkoi. Silloin isä lähti liikkeelle, kulki Ozieriin, jopa Galluraan asti. Hän tapasi paimenen ja kysyi: 'Oletko sattunut näkemään sinisilmäistä poikaa, jolla on luomi otsassa?' — 'Totta maar minä hänet olen nähnyt. Hän on Gallurassa renkipoikana lammastarhassa'. Niin paimen tiesi kertoa. Silloin Santus rauhoittui ja palasi kotikyläänsä. Mutta nyt typerät ihmiset puhuvat vallan kauheita, poliisikin on kuunnellut akkojen loruja, ja kaikki ahdistavat isäparkaa. Tämän sanotaan jälleen lähteneen etsimään poikaa. Eikö se ole ihan hullunkurista?
Don Simone pudisti päätään ja hymyili hiukan ivallisesti. Olihan ukko Cosimu aina ollut vähän herkkäuskoinen. Loukkautumatta vanhan ylimyksen ilmeisestä ivallisuudesta ukko kysyi kiivastuen: