— Herrainen aika, miksi aina itsepäisesti ajattelet pahaa lähimmäisestäsi?
Toinen ei enää hymyillyt. Hän kävi vakavaksi, melkein synkäksi.
— Ajat ovat pahat. Ei ole jumalanpelkoa, kaikki on mahdollista. Nuoret eivät usko Jumalaan, ja me vanhat olemme kuin pehmeää taikinaa, katso näin!… hän liikutti kättään, ikäänkuin vatkaten jotakin höllää ja venyvää. Me mukaudumme kaikkeen, ja kaikki menee päin mäntyä.
— Tuo on ehkä totta! ukko Cosimu huudahti. Hän alkoi sauvallaan koputella kiveä eikä virkkanut enää mitään.
Don Simone katseli häntä ja hymyili uudelleen.
— Olen samanlainen kuin poliisi, ajattelen usein kaikkein pahinta, mutta monesti osun oikeaan… Joka elää, se näkee, Cosimu Damianu…
Tämä koputteli yhä kepillään kiveä. Ja molemmat ajattelivat toinen totisena, toinen hymyillen, samaa asiaa, tai oikeamminkin samaa henkilöä.
Tällä välin oli vanhanpuoleinen nainen, jolla oli hartioilla koruompeleinen, ripsureunainen musta hartialiina, kiivennyt mäkenä kohoavaa tietä ja pysähtyi nyt molempien vanhusten kohdalle.
— Missä Rosa on? hän kysyi vähän levittäen saalin reunoja.
— Eiköhän liene pihassa Annesan kanssa, ukko Cosimu vastasi.