— Siunatkoon, kuinka kirkossa oli kuuma; siellä oli ihan tukehtua, eukko toimitti. Hän oli kookas; hänellä oli tummat renkaat silmien ympärillä, ja hänen hiuksensa olivat kammatut alas ohimoille, niin että ne näyttivät harmailta silkkinauhoilta.
Ukko Cosimu pudisti päätään. Tämä hänen lempityttärensä, kalpea, kookas nainen, näytti surevalta madonnalta.
— Vai oli kirkossa tukehtua? hän virkkoi lievää soimausta äänessä. Senkö tähden et malttanut olla loppuun asti? Miksi yleensä menit kirkkoon?
— Kävin ripillä. Huomenna on yleinen ripilläkäynti, nainen vastasi tyynesti. Sitten hän aikoi mennä sisälle, mutta kääntyi vielä kysymään: Onko poika jo tullut kotiin? Jollei hän ole vielä tullut, ei hän enää tänään tulekaan. Nyt lähden valmistamaan illallista.
— Mitä saamme illalliseksi, Rachele? don Simone kysyi haukotellen.
— Meillä on vielä taimenia, ja lisäksi paistamme munia. Eihän tänään ole vieraita.
— Mutta voi vielä tulla! ukko Cosimu huudahti hieman katkerasti. Onhan tämä ravintola vaatimaton, mutta kelpaa silti vieraille, joiden ei tarvitse maksaa.
— Se on totta; olin aivan unohtanut, että meillä on taimenia, don Simone virkkoi iloiten ajatellessaan hyvää ateriaa. Ja vaikka tulisikin vieraita, on ruokaa riittämiin. Muistanpa, että meillä ennen aina kävi paljon vieraita näiden pyhimysjuhlien aikaan. Kerrankin tuli kymmenen, kaksitoista henkeä. Nykyisin ihmiset eivät enää käy kirkkojuhlissa, eivät enää tahdo kuulla puhuttavankaan pyhimyksistä.
— Ihmiset ovat tähän maailman aikaan köyhiä, Simone hyvä, ja ihminen voi tulla toimeen ilman juhliakin.
— Jäniskin loikkii alinomaa, vaikk'ei käy kirkossa, sanoi vanha herra, joka jo alkoi suuttua ukko Cosimun vastustelemisesta.