Molempien vanhusten jatkaessa väittelyään Rachele kulki käytävän perälle ja meni keittiön vieressä olevaan huoneeseen.
Hämärän viimeiset valonsäteet tunkivat sisälle puutarhan puolella olevasta ikkunasta. Donna Rachele riisui hartialiinansa ja kääri sen kokoon. Ärtyisä miehen ääni kuului sanovan:
— Voisit sytyttää lampun, Rachele. Te jätätte minut yksikseni pimeään kuin kuolleen ruumiin.
— Eihän vielä ole pimeä, ja on viileämpääkin, kun ei ole palavaa lamppua huoneessa, Rachele vastasi lempeästi puhuen hitaasti tapansa mukaan. Mutta sytytän sen nyt heti, kun niin haluatte. Annesa! hän sitten sanoi katsahtaen keittiöön, yhäkö sinä seulot jauhoja? Lopeta jo. On jo myöhä. Missä Rosa on?
— Hän on pihalla, vastasi soinnuton ja melkein valittava ääni. Lopetan heti.
Donna Rachele sytytti lampun ja asetti sen ikkunan ja eteisen oven välillä olevalle isolle, mustalle tammipöydälle. Avara, matalahko ja savuttunut huone, jonka puukattoa kannattivat järeät orret, näytti vielä kolkommalta kellertävässä valossa. Kaikki tässä huoneessakin oli vanhaa ja ränstynyttä. Mutta vanhankuosisessa sohvassa, jonka päällys oli repaleinen, tammipöydässä, kerinpuissa, lahossa kaapissa, veistoksin koristetussa arkussa, sanalla sanoen kaikissa huonekaluissa oli jotakin tyylikästä ja ylhäissävyistä. Huoneen perällä istui vuoteessa puna- ja valkoruutuisiin pieluksiin nojaten hengenahdistusta poteva ukko raskaasti huohottaen.
— On viileämpi, on viileämpi! ukko murisi läähättäen ärtyisesti. Jospa minun edes olisi vähän viileämpi! Annesa, sinä pahuksen tyttö, jospa toisit minulle edes vähän vettä!
— Annesa, vie vähän vettä setä Zualle! donna Rachele kehoitti kulkiessaan keittiön läpi, joka oli isompi ja vielä savuttuneempi kuin edellinen huone.
Annesa, palvelijatar, laski käsistään jauhovasun, pudisti hamettaan ja kaatoi sangosta vettä lasiin.
— Tuotko sinä vettä vai et? hengästynyt ukko kirkui.