Annesa vei lasin vanhukselle. Ukko joi, ja nuori nainen katseli häntä.
Harvoin kahdet ihmiskasvot ovat niin vähän toistensa kaltaiset.
Annesa oli lyhyt ja hintelä, näytti aivan lapselta. Lampunvalo levitti pronssihohdetta hänen ruskeille, pyöreille kasvoilleen, joiden melkein lapsekasta suloa leuan kuoppa lisäsi. Isohkossa suussa, jonka hampaat olivat valkoiset ja tasaiset ja liittyivät tiukasti toisiinsa, oli julman ivan sekainen ilme, mutta raskaiden luomien peittämät siniset silmät olivat lempeät ja surumieliset. Harvapuheisen, kivulloisen palvelijattaren kasvoissa oli samalla ivallisuutta ja lempeyttä, huulilla ilkeän akan hymy ja silmissä alakuloisen pikkutytön katse, ja hänen päänsä oli kenossa ikäänkuin niskaan köytetyn raskaan, vaalean hiussykerön painosta. Pitkä kaula, joka oli vaaleamman ruskea kuin kasvot, pisti esiin leveäaukkoisesta paidasta; maalaiskuosiset kureliivit oli sidottu kireälle matalan poven ympärille. Tässä nuoressa naisessa oli paljon suloa ja notkeutta, nuorekasta ja puoleensa vetävää. Ainoastaan pitkät, luisevat kädet osoittivat, että hän oli aikuinen.
Hengenahdistusta poteva vanhus sitävastoin muistutti erakkoa, joka lepää rotkossaan kuolemaisillaan.
Hänen synkät, kovien tuskien uurtamat kasvonsa näyttivät pergamenttinaamarilta, ne olivat kellertävät ja ikäänkuin savussa tummuneet. Karvainen, huohottava rinta, joka paljastui paidan aukosta, pörröinen tukka, kellervä parta, luisevat kädet ja raajat, joiden muodot näkyivät laihoina kuin luurangolla raidin alta, vavahtelivat kuin ahdistuksesta.
Hän valitti yhä:
— Minun täytyy elää vain vavistakseni kolotuksesta!
Pieninkin seikka kiusasi häntä, ja hän itse oli vaivaksi kaikille ja tuntui elävän ainoastaan siirtääkseen kärsimyksensä taakaksi toisten hartioille.
— Annesa, hän uikutti tytön poistuessa tyhjä lasi kädessä, Annesa, pane ikkuna kiinni. Etkö näe, miten paljon hyttysiä tulvii sisälle? Pistelkööt pirut sinua, niinkuin hyttyset purevat minua!
Mutta Annesa ei vastannut eikä sulkenut ikkunaa. Hän palasi keittiöön, asetti lasin vesiruukun viereen, meni pihalle ja sytytti tulen pihan kolkassa olevaan vajaan. Jotta kuumuus ja savu eivät olisi tunkeutuneet huoneeseen, jossa sairas vanhus makasi, Annesa kesäisin valmisti ruoan tässä vajassa, joka oli järjestetty keittiöksi.
Kolkko hiljaisuus vallitsi pitkänkapealla pihalla, jonka suureksi osaksi täytti halkopino. Uusikuu riippui taivaanlaella pihamuurin yläpuolella valaisten vajan joka sopukan. Kaukaa kuului ääniä, raketit pamahtelivat, ja käheä, epävarmana hapuileva puhallussoitin yritti kaiuttaa ilmoille sävelmää: