Riennä, aatos, kultaisin siivin…
Annesa asetti mustan kolmijalan tulelle, ja donna Rachelen mennessä ruokakomeroon kaatamaan öljyä pannuun, ilmestyi puutarhaportille kuusi-, seitsenvuotias tyttö, jolla oli suunnattoman suuri pää ja harva vaalea tukka.
— Annesa, Annesa, tule, täältä näkee raketit hyvin! tyttö huusi äänellä, joka kuulosti heikolta kuin hampaattomalla akalla.
— Mene heti sisään, Rosa; sisilisko voi puraista jalkaasi.
— Mitä vielä! tuo hento ääni virkkoi hiukan vavahtaen. Tule pian,
Annesa…
— Mene sisään, johan sen sanoin. Sammakoitakin on liikkeellä, sen tiedät.
Tyttö astui pihaan ja lähestyi pelokkaana vajaa. Huonosti ommeltu, keltaisilla pitseillä koristettu punainen hame vielä rumensi hänen muodotonta vartaloaan ja hänen kalpeita hampaattoman akan kasvojaan. Hänen otsansa oli iso ja ulospäin pullistunut, niinkuin tavallisesti vesitautisilla, kasvot taas sisäänpainuneet.
— Istu tuohon! Annesa kehoitti. Näet raketit täältäkin.
Jokunen säihkyvä pallo kiitikin perässään kultainen häntä kuin pyrstötähdellä ylös vaalealle taivaalle ja näytti tavoittavan kuuta. Äkkiä se räjähti singoten ympärilleen tuhansia punaisia, sinisiä ja punasinerviä kipinöitä.
Rosa istui sardinialaisilla rattailla keskellä pihaa ilosta vavisten ja kallisti päätään, peläten ja toivoen, että nuo ihmeelliset sadepisarat rapisisivat hänen päälleen.