— Ainakin yksi noista säkenistä! hän huusi, painoi alas ison otsansa ja ojensi pientä kättään. Tahtoisin yhden niistä, tuon kullanhohteisen; se on varmaankin tähti.
— Aamutähti, virkkoi isoäiti, joka samassa palasi kädessään pata täynnä öljyä.
Annesa asetti padan kolmijalalle, ja "aatelisnainen" meni sisälle kattamaan pöytää.
— Putoilevatko nuo hyvin kauas? tyttönen kysyi. Sano! Metsäänkö?
Sinne, missä sisiliskot asuvat?
— Voi, vielä paljoa kauemmaksi, sanoi palvelustyttö, joka oli alkanut paistaa taimenia.
— Minne kauemmaksi? Maantiellekö? Luuletko, että jokin niistä putoaa lähelle isää, kun hän ajaa siellä?
— Kuka sen tietää! Luuletko, Rosa, että hän vielä tänä iltana ehtii kotiin?
— Luulen varmasti! tyttö huudahti innoissaan. Mitä sinä luulet, Annesa?
— En tiedä, Annesa vastasi katuen, että oli puhunut asiasta. Hän palaa kotiin, milloin itse tahtoo.
— Onhan hän isäntä, eikö niin? Hän on niin voimakas ja voi käskeä kaikkia, eikö niin? Rosa kysyi sellaisella äänenpainolla, joka ei sietänyt vastaväitteitä. Hän voi tehdä, mitä tahtoo, hän voi olla häijykin, eikö niin? Eihän kukaan voi rangaista häntä.