He kiipesivät yhä korkeammalle ja istuutuivat ulkonevalle paadelle, jättiläisen hautakallion alapuolelle. Heidän jalkojensa juuresta metsä vyöryi alaspäin kuin suurenmoinen vihreä koski rannikolle asti, jonka keltaisesta taustasta kylän talot erottuivat harmaina kuin sammunut hiilikasa. Vuoret ja laaksot vuorottelivat taivaanrannalle asti. Kaikki oli vihreää, keltaista, sinistä.
Nälkäiset korppikotkat kirkuivat ajellen toisiaan takaa korkealla päivänpaisteisessa, kuulakassa ilmassa.
Annesa ja Paulu eivät vaihtaneet ainoaakaan sanaa. Paulu oli jälleen vaipunut synkkiin mietteisiinsä. Hänen hehkuvat silmänsä tarkkasivat enemmän korppikotkia kuin näköalaa. Äkkiä hän ponnahti pystyyn ja alkoi laskeutua vuoren rinnettä alas. Siinä, missä kivet olivat irrallaan, hän pysähtyi, ojensi taas Annesalle kätensä ja katsoi tähän.
Annesasta tuo katse näytti kiehtovan häntä kuin hehkuva liekki. Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi luisunut alas edestään vierivien kalliolohkareiden mukana. Mutta Paulu pidätti häntä voimakkailla käsivarsillaan ja painoi huulensa hänen huulilleen niin lujasti, kuin ne olisivat ainaiseksi liittyneet toisiinsa.
III
— Annesa! Annesa! Sairaan vanhuksen sisähuoneesta kuuluva vaikeroiva ääni herätti Annesan hänen haaveistaan. Hän kavahti pystyyn ja meni huoneeseen.
Tavallisen tukehtumiskohtauksen kouristamana ukko Zua koetti kohota istumaan, mutta ei voinut. Hänen luisevat kätensä hosuivat ilmassa ikäänkuin torjuen näkymätöntä aavetta.
Annesa meni hänen luokseen erityisesti kiiruhtamatta ja asetti toisen pieluksen hänen selkänsä taakse. Vähitellen ukko alkoi hengittää helpommin ja tahtoi juotavaa. Heti kun hän taas kykeni puhumaan, hän alkoi valittaa ja sadatella:
— Aina sinä hylkäät minut, hän nalkutti ääni kähisten. Hyttyset pistelevät, valo sammuu… sammukoot sinun silmäsikin! Lähetä ainakin hakemaan luokseni pappi Virdis, tahdon tunnustaa hänelle syntini, en halua kuolla pannaan julistettuna kuin pakana. Te annatte minulle myrkkyä, te kaikki, jotta kuolisin hitaasti. Olkaa kirotut te kaikki, kirottu olkoon äitinne maito! Se hetki, jota ikävöitte, tulee pian, aivan pian. Löydätte minut kuolleena kuin koiran, ja silloin olette tyytyväisiä.
— Lopettakaa jo! Annesa sanoi uhkaavasti. Teidän sietäisi hävetä, kun puhutte tuollaisia, senkin kiittämätön, ilkeä ukkorahjus!