— Mitä? tämä ihmetteli käsivarsi yhä Annesen vartalolla, mutta kääntyen Pauluun päin, aiotteko lähteä pois, käymättä tervehtimässä juhlan järjestäjiä? Onko tämä mielestänne oikein tehty, pikku don Pauluni? Ettehän toki aikone loukata Pyhää Basiliota poistumalla, ennenkuin olette käyneet katsomassa juhlaprioreita? Minä, nähkääs, olen yksi heistä, enkä aio niin vain kuitata käymistänne. Mennään, Rosa, pikku ruususeni; tahdotko, että setä Castigu ottaa sinut syliinsä? Vai selkään, niin kuin pienen karitsan?
— Minun täytyy lähteä kotiin. Donna Rachele odottaa minua, Annesa vastusti.
— Otan selkääni sinutkin, Kultakutri, jos tahdot. Lähdetään nyt!
Gantine toi varhain tänä aamuna hevosen, joka päästettiin laitumelle.
Eikö hän ole vielä palannut?
— Ei ole. Se poika käy päivä päivältä laiskemmaksi! Paulu sanoi. Hän tekee, mitä hyväksi näkee.
— Hyss! Castigu suhisi viitaten kädellä Annesaan. Mutta tämä ei näyttänyt kiinnittävän huomiota Paulun sanoihin. Hän oli tarttunut Rosan pieneen käteen ja kulki molempien miesten edellä kirkolle päin.
— Muutaman päivän perästä aion lähettää Gantinen parkinkuorintaan Lulan metsään, nuori leskimies selitti. Pyysivät, että saisivat pitää häntä siellä töissä kylvöaikaan asti. Sillä tavalla ainakin saa hänet ansaitsemaan jotakin.
— Hän on kyllä hyvin iloinen poika, Castigu myönsi. Mutta olemmehan kaikki olleet iloisia nuorina.
— Kaikki, se on totta, Paulu totesi.
— Tekin, pikku don Pauluseni, olitte hyvin iloinen. Mutta ette ole nyt enää.
— Linnut ovat lentäneet tiehensä! Paulu virkkoi katsoen ylös ilmaan ja viitaten kädellään ikäänkuin jäähyväisiksi. Lentää lehahtaneet tiehensä!