— Hitto vieköön! Jokunen sentään on jäänyt jäljelle, paimen sanoi päästäen hänelle ominaisen puoleksi typerän, puoleksi ivallisen naurahduksen. Tännepäin näin! Mennään isoon keittiöön.
He menivät keittiöön, jossa juhlanjärjestäjät valmistivat jättiläispitoja.
— Hoi, Miale Corbu, tässä nyt ollaan, ukko Castigu huusi ylpeänä, edeten don Paulun vieressä.
Priore maggiore, juhlatoimikunnan puheenjohtaja, tuntui ponnahtavan esille keskeltä rasvaista höyrypilveä, joka harson tavoin peitti keittiön peräosan. Hän oli mies, joka ansaitsi olla pilvien ympäröimä kuin metsänjumala: suuri jättiläinen, yllä punainen takki ja niin avarat sarssihousut, että ne näyttivät hameelta. Päässä hänellä oli iso suippolakki, jonka alta kaksi öljyttyä, mustaa hiustöyhtöä valui ohimoille. Hänellä oli ruskeat kasvot, kotkannenä, väkäleuka ja punertava parta. Mies näytti keramiikkiveistokselta.
Kun puheenjohtaja huomasi, että Paulu Decherchi kunnioitti käynnillään yksinkertaisten ja köyhien paimenten juhlaa, hän hymyili melkein liikutettuna ja opasti nuorta miestä läpi keittiön ja huoneiden näyttäen vieraalleen kaiken, ikäänkuin tämä olisi ollut muukalainen.
— Hyvät juhlat tänä vuonna? Paulu kysyi katsellen ympärilleen.
— Eipä sovi moittiakaan. Meitä on viisikymmentä järjestäjää. Lisäksi tuli juhlaan sata paimenta, jokaisella mukanaan lammas ja vakallinen viljaa.
Isot halot paloivat suurilla tulisijoilla, ja kokonaisia lampaita kiehui kuparipadoissa. Muutamia miehiä istui lattialla kasvot hehkuen kuumuudesta ja silmät vettä valuen savussa. He kääntelivät hitaasti tulella puuvartaisiin pujotettuja lampaanreisiä. Punaista lihaa oli kasoittain seinävieripenkeillä, ja puu- ja korkkitammialtaissa höyrysivät vielä sisälmykset. Siellä täällä oli läjissä mustia ja kellerviä vuotia, jotka oli nyljetty sadasta lampaasta; nämä oli kaikki teurastettu pienen pyhimyksen, Barunein suojeluspyhän, juhlan asianmukaista viettoa varten.
Miale Corbun viedessä Paulua parvekkeentapaiselle, jossa naishenkilö tarjoili kahvia ja liköörejä niille, jotka suvaitsivat käydä tervehtimässä juhlatoimikunnan puheenjohtajaa, ukko Castigu johdatti Annesan ja Rosan keittiön viereisiin huoneisiin. Toisessa oli miesten määrä aterioida, toisessa naisten ja lasten. Kolmannessa huoneessa, jota sanottiin makeiskamariksi, säilytettiin makeisia, neljännessä leipää. Ja kaikissa näissä savuisissa huoneissa vilisi oudon näköisiä, parrakkaita miehiä, jotka puhdistivat puulautasia ja veitsiä juhlaa varten.
— Onpa siinä leipää! Varmasti riittää sadaksi vuodeksi! Rosa ihmetteli pysähtyen katsomaan isoja koreja, jotka olivat täynnä valkoisia, kiiltäviä nisuleipiä.