— Jospa todella riittäisikin, ruususeni, ukko Castigu sanoi hartaasti kuunnellen pienokaisen jokaista sanaa.
— Kuka jaksaa syödä kaiken tämän leivän paljouden? Paholainenko? Rosa kysyi kurottaen korin kohdalla isoa päätään, joka näytti milloin tahansa voivan irtaantua sitä kannattavasta ohuesta kaulasta.
Ukko Castigu nauroi ja selitti, että suuri osa tästä leivästä kului juhla-aterialla ja että loput jaettiin kerjäläisille ja niille hurskaille ihmisille, jotka kävivät tervehtimässä prioria.
— Jos tulet katsomaan kahden tunnin kuluttua, ruususeni, saat nähdä, että ihmiset syövät enemmän kuin paholainen. Tuossa esimerkiksi on yksi, joka hyvinkin voisi lyödä vetoa pirun kanssa, että syö enemmän kuin se…
Lihava ja romuluinen, punatukkainen ja -partainen mies ilmestyi samassa leipähuoneeseen. Hänellä oli kädessä kääntöpääveitsi ja kappale keitettyä, höyryävää lihaa; tämän tästä hän siitä puraisi irti palasen, ja jos sattui jänteinen kohta, hän leikkasi sen poikki veitsellä ottamatta lihaa suustaan, ja pureskellen himokkaasti. Hänen tummansiniset, kiiluvat ja kylmät silmänsä kuvastivat eläimellistä ahneutta.
— Niin, Annesa sanoi, viime syksynä kävin täällä, ja silloin te hotkitte kuin sudet. Jokaisella oli polvillaan lautanen täynnä lihaa, ja syödessään palasta he jo viiruilivat toista. Näytti siltä, kuin ette koskaan ennen olisi nähneetkään ruokaa.
— Kun on juhla, silloin kai täytyy syödä, Castigu huomautti loukkautumatta. Syömme itse ja annamme toisillekin. Niin on sen asian laita.
Toinen paimen, nuori ja kaunis mies, jolla oli yllään sinisillä nauhoilla koristettu takki, astui hymyillen esiin ja tarjosi Annesalle höyryävällä lihalla täytetyn lautasen.
— Kaunis neito, hän sanoi kohteliaasti, tässä on sinulle.
— Pyhä Basilio! Annesa huudahti levittäen kätensä ja peräytyen säikähtyneenä. Tuoko kaikki! Mitä minä noin paljolla…?