— Syöt suuhusi, toinen vastasi totisena.
Annesa oivalsi, että hän olisi loukannut nuorta miestä, jollei olisi ottanut lihaa, ja sanoi kohteliaasti:
— No niin, kääri se nenäliinaan, niin vien kotiin.
— Kenelle? Gantinellesiko?
— Hänen Gantinelleenko? Tuossa hän onkin.
Nuori renki tuli samassa todella huoneeseen juhlatamineissaan, yllään punainen sininauhoilla päärmätty takki, parta ajeltuna, sileät, kiiltävät hiukset kammattuina korvien yli kuin musta silkkimyssy. Gantine oli tavallistakin pulskempi, ja Annesa katseli häntä melkein äidillisen hellästi.
— Tiesin, että olit täällä, poika sanoi onnistumatta salaamaan mustasukkaisuuttaan. Lähdetään pois täältä. Donna Rachele odottaa sinua; hän tarvitsee sinua.
Sanat olivat aivan tavalliset, mutta äänenpaino oli tavattoman katkera. Mikä Gantinea vaivasi? Hän näytti synkältä ja epäluuloiselta. Annesa joutui hämilleen, mutta osasi teeskennellä, niinkuin aina, jopa näytellä loukkautunutta.
— Donna Rachele tietää kyllä, milloin palaan kotiin. Lähden täältä sitten kun minua huvittaa.
— Sinun täytyy heti lähteä minun mukaani! Gantine valahti kalpeaksi.
Setä Castigu, sanokaa tekin se hänelle.