— Olinhan don Paulun kanssa.
— Niin, mutta hän ei ole miehesi eikä veljesi, nuori mies huomautti huoaten. Tuttavani ovat nähneet teidät yhdessä ja alkaneet vihjailla. Ihmiset ovat niin ilkeitä, Annesa!
— Tuo on kai suuri uutinen, Annesa virkahti pilkallisesti. Ja hän joudutti taas askeliaan ja laahasi jäljessään hidasta tyttölasta. Kuljettuaan tienmutkan ohi he joutuivat mantelikakkujen kaupustelijan kojulle. Tuonnempana oli eilinen köyhä vieras asettanut ohjaksensa ja kannuksensa näytteille säkille, jonka oli maton tavoin levittänyt maahan. Nähdessään Gantinen hän hymyili ja tervehti kädenliikkeellä.
— Kuulehan! nuori mies sanoi lähestyessään tätä, onko sinulla sellaisia ohjaksia, joilla voi hillitä raisua tammavarsaa?
Molemmat miehet katsoivat Annesaan ja nauroivat.
— Annesa! Gantine sitten sanoi, ääni rukoilevana, saanko tarjota sinulle naulan mantelikakkua?
— Tammavarsat eivät syö mantelikakkua, Annesa vastasi aivan tyynesti.
Gantine sanoi vielä jotakin, mutta hänen äänensä hukkui kokonaan rummun pärinään, joka kuulosti melkein kammottavalta kansanjoukon äkillisessä äänettömyydessä.
Kuuluttaja teki tiettäväksi kimakalla saarnanuotillaan, että kilpa-ajot alkavat kello viisi iltapäivällä:
— Ensimmäinen palkinto: kaksikymmentä hopealiiraa ja hieno, kultakuteinen huivi; toinen palkinto: kymmenen hopealiiraa ja silkkihuivi…