Kokonainen liuta poikanulikoita oli piirittänyt kuuluttajan kiusoitellen tätä. Yksi heistä oli niin julkea, että näpähdytti rumpua patukallaan.
— Kolmas palkinto: hopeataaleri ja uuden uutukainen sardinialaislakki! Pois tieltä, nulikat, taikka potkaisen teitä niin, että lennätte ilmaan joka sorkka!
* * * * *
Kun Annesa kello kolmen ajoissa iltapäivällä kulki käytävässä, hän näki portin raosta pastori Virdiksen ison vatsan. Kevein, hiljaisin askelin Annesa kiiruhti vanhaa sielunpaimenta vastaan, ja avatessaan porttia hän hymyili tälle ystävällisemmin kuin koskaan ennen.
Aurinko, joka paahtoi vanhan talon julkisivua ja kirkasti koko aution tien, tunki sisälle käytävään ja kultasi Annesan kalpeat kasvot. Pappi tarkasti häntä tutkivasti, huiskahdutti häntä käsivarrelle puna- ja siniruutuisella nenäliinallaan, joka hänellä aina oli kädessä, ja kysyi:
— No? mitäs nyt tuumitaan? Näytät kovin kalpealta, tyttöseni. Oletko sairas?
— Minäkö? En koskaan ole ollut terveempi, herra pastori. Käykää sisälle.
Annesa riensi avaamaan sairaan huoneen ovea. Pappi lähti ähkien liikkeelle, astui sisään ja katseli ympärilleen.
Ukko Zua näytti nukkuvan, mutta huomatessaan papin hän elostui ja alkoi liikehtiä.
— Missä toiset ovat? Kuinka hurisee, veli Zua?