Annesa säpsähti seisoessaan oven takana; hän painoi kättään otsalle ja pidätti henkeään paremmin kuullakseen. Nyt Virdiksen ääni taas kaikui karkeana ja käheänä:
— Hyi, hyi, mitä puheita nuo ovat, veli Zua? Miksi laskettelette tuollaisia loruja? Ajatelkaa vain, jos he kuulisivat!
— Ettekö luule, että joku höristää korviaan kuunnellen minua? Joka ovella ja raossa, joka ikkunan takana täällä on korva, joka kuuntelee minua, ja joka käsi on valmis lyömään minua. Niin, kuulkoot vain, mitä sanon. Enkö ehkä puhu julkisesti, kaikkien kuullen? Iäisyys, ukko sitten sanoi yhä pahemmin ähisten ja kiihoittuen. Puhutte iäisyydestä, veli Virdis? Iäisyys on olemassa tässä maailmassa sillä, joka kärsii. Joka tunti on vuosi, joka päivä kuolonkamppauksen täyttämä vuosisata. Mutta riittäköön. Tapahtukoon Jumalan tahto!
— Te houritte, pappi virkkoi. Olen jo tuhat kertaa sanonut teille: teitä vaivaa vainoamishulluus. Kuka on aikonut tehdä teille pahaa? Mitä varten? Ja jos teillä on sellaisia ajatuksia, niin miksi yhä asutte täällä?
— Minne minun sitten pitäisi lähteä? vanhus kysyi itkien. Minulla ei ole kotia, ei sisaruksia, ei ystäviä. Ei kukaan pidä minusta. Minne lähdenkään, aina on niitä, jotka tahtovat varastaa rahani. Kaikki vihaavat minua, kun minulla on muutamia kolikoita. Ilmakin on minulle vihamielinen, kun ei anna minun hengittää.
— Veli Zua, päästäkää sitten kolikot kierimään tai lahjoittakaa ne hyväntekeväisyystarkoituksiin. Kun teillä ei enää ole mitään…
— Kun minulla ei enää ole mitään, minun käy vielä huonommin. Silloin he pitävät minua vanhana koirana, vanhana hevosluuskana…
— He muka joka tapauksessa ottavat teidät hengiltä! pappi huudahti suuttuneena. Zua! Zua! Teidän tautinne on todella parantumaton. Teissä ei ole jumalanpelkoa! Te ette pidä kenestäkään, ettekä ole koskaan pitänyt.
— Minäkö?
— Niin, juuri te, veli Zua! Ketä olette koskaan rakastanut? Ainoastaan rahojanne. Kuinka monesti olenkaan sanonut teille jo monena Herran vuotena: "Veli, hankkikaa itsellenne perhe, täyttäkää Jumalan käsky…"