— Ei kukaan ole noudattanut Jumalan käskyjä paremmin kuin minä. En ole koskaan tehnyt syntiä, en ole varastanut, en tappanut, en sanonut väärää todistusta, en himoinnut lähimmäiseni vaimoa. Mutta Jumala on väärämielinen…

— Tätä nyt vielä puuttui, pyhät enkelit! pappi huudahti lyödä läiskäyttäen kätensä yhteen ja käyden yhä katkerammaksi. Tähän maailman aikaan muka on olemassa vain häijy ja vääryyttä tekevä Jumala. Vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, kaikki syyttävät Jumalaa. On hyvin mukava syyttää Jumalaa kaikesta pahasta, jota itse teemme. Ja tekin, veli Zua, vanha typerä aasi! Antakaa minun puhua, muuten pakahdun: En pane pahakseni, vaikka loukkaisitte minua, panettelisitte minua tai vaikka annatte minulle selkäsaunan, mutta en voi kärsiä, että rienaatte Jumalaa! Tämä on kaunista! Onko Jumala käskenyt, ettei teidän pidä auttaa lähimmäistänne, ei rakastaa häntä, onko Hän käskenyt teitä tekemään pahaa, jota ette tahdo muiden tekevän teille? Jumalako on neuvonut teitä aina pysyttelemään yksin elämässä, voidaksenne välttää vaikeuksia, koota rahoja ja olla vapaa vastuusta? Pitäkää nyt hyvänänne! Nyt olette yksin koko elämänne ajan, yksin kuin vanha koira!

Ukko Zua huokaili ja voihki, mutta ei enää rohjennut vastustella. Hänen täytyi myöntää mielessään, että hänen vanha ystävänsä oli oikeassa. Tämä jatkoi:

— Jumala kai saarnaa teille saituutta ja sanoo. "Piilota roposi, Zua, piilota ne ja rakasta niitä enemmän kuin mitään muuta, enemmän kuin itseäsikin. Älä auta sitä, joka on haaksirikkoon joutumaisillaan ja epätoivoissaan kurottaa käsiään sinua kohti…"

— Ymmärrän! ukko sanoi kavahtaen istualleen vuoteessaan. Kyllä ymmärrän!

— Ettepähän! Ette ole ymmärtänyt mitään.

— Ymmärrän, ymmärrän, sairas hoki haluten vaihtaa puheenaihetta. Kaiken pahan me ihmiset muka teemme itsellemme. Minäkin kaiketi itse olen ampunut poikki jalkani…

— Jumalako sen kenties ampui? Jollette olisi lähtenyt sotaan, niin…

Mutta pappi Virdis hillitsi mielensä. Hän älysi, että hänen käyntiään täytyi pitää hyödyttömänä, jopa vahingollisenakin.

— Sotaan, sotaan! sairas huusi, reuhtoillen ja läähättäen, koko ruumis vapisten, aivan suunniltaan. Hah hah haa! Kaikki muut solvaukset voin sietää, tätä vain en. Sotaan, sotaan tietystikin… lähdin sotaan, kun kuningas minut sinne lähetti… sentähden, että kaikki terveet miehet, kaikki miehet, joilla on omaatuntoa, lähtevät sotaan. Ja minäkin lähdin, ja tekisin niin uudelleenkin, ja La Marmora… ja Balaklava… ja mitali, peilailkaa tässä mitalissa… niin, peilailkaa…