Paulu tunsi sisimmässään tuota salaista kaihoa, joka piilee Sardinian kansan sydämen pohjalla. Huvitteluhalu, nautinnonhimo, seikkailut olivat lapsuudesta alkaen houkutelleet hänet tielle, joka ei ollut hänen oikea tiensä. Hänkin oli alati uneksinut etäisestä isänmaasta, ilon ja tyydytyksen tyyssijasta, jonne ei koskaan pääsisi — sen hän tiesi nyt.
* * * * *
Paulun käyttäytyminen kirkossa oli tehnyt syvän vaikutuksen Balloren seitsemään sisareen. Mutta Ballore itse, joka oli palannut palopaikalta kädet kärventyneinä, uuvuksissa ja pahalla tuulella, tuijotti Pauluun ja ajatteli nähdessään hänet niin alakuloisena:
— Epäilemättä hän on hirvittävässä pulassa. Eihän hän usko Jumalaan, ja kuitenkin hän on ollut rukoilevinaan miellyttääkseen kirkkoherran sisarta.
Ja hän ajatteli ehkä tehneensä tyhmästi pyytäessään Paulua tulemaan.
— Miten hän voi maksaa takaisin lainansa? hän tuumi. Eihän hänellä ole mitään. Joudunpa ikävään valoon kirkkoherran ja hänen sisarensa silmissä!
Ollessaan kahden kesken huoneessa, jossa oli katosvuode ja johon vieraalle oli katettu ateria, ystävykset katsoivat toisiaan suoraan silmiin.
— Tahdotko, että lähdemme kävelylle? Ballore kysyi. Mutta Paulu käsitti, että hänen ystävänsä oli väsynyt ja huonolla tuulella, joten hän sanoi:
— Minne sitten lähtisimme? Senkö henkilön luo, jolle olet luvannut esittää minut? Ehkä jo on liian myöhä. Tähän vuorokauden aikaan ei mennä lainaamaan rahoja.
— Miksi ei, jos se on välttämätöntä! Ballore virkkoi. Sitten hän huokasi: Voi, kuinka olen väsynyt, olin vähällä kärventyä koko mies. Mutta saimmepas tulen viimeinkin masennetuksi. Sekös lähti kiitämään pitkin maata, pahus, ja me perässä, kädessä haot ja kepit. Ajoimme sitä takaa, pieksimme sitä ja tallasimme sen jaloillamme kuoliaaksi kuin elukan. Onneksi se ei ehtinyt metsään asti, mutta näin se meitä poltti, katsohan!