— Parempi kuolla, hän ajatteli painaen päänsä alas. Itsemurhan ajatus ei peloittanut. Jos otan itseni hengiltä, ukko Zua pelastaa perheen. Hän vihaa minua, ja tehdäkseen minulle kiusaa hän ei auta meitä, mutta jos minä kuolen…
Annesan hahmo ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen kirkon hämärässä, ja enemmän kuin vanhusten ja äitinsä surua hän ajatteli Annesan epätoivoa ja päätti ilmoittaa hänelle kaamean päätöksensä.
— Silloin se ei tule hänelle odottamatta. Sitten jäljestäpäin hän ei ilmaise tunteitaan, vaan salaa muilta, että rakastimme toisiamme, ja voi mennä naimisiin Gantinen kanssa. Ei! En tahdo musertaa häntä, Annesa parkaa, pientä sydänkäpyäni.
Vilpittömät kyyneleet valuivat hänen poskilleen; salatakseen niitä hän laskeutui polvilleen, laski hatun permannolle, nojasi kyynäspäänsä toiseen käteen ja pyyhkäisi toisella kädellä otsaansa.
Harvinaisen synkkä kuoro kajahti kirkossa; se oli kuin etäistä ukkosen jylinää, johon sekoittui kellojen soittoa ja lasten valitushuutoja ja nyyhkytyksiä. Miehet, jotka olivat polvillaan alttarin ääressä, olivat aloittaneet hillityllä, rukoilevalla äänellä kaihoisan, valittavan virren, joka tuntui tulevan hyvin kaukaa. Naiset istuivat permannolla kirkon perällä ja vastasivat terävällä, korvia viiltävällä äänellä. Varsinkin kuoron johtajattaren ääni kaikui kimakkana ja metallinsävyisenä kuin kirkonkellot.
Hämärä sakeni. Alttarilla palavat vahakynttilät valaisivat heikosti miesten ryhmää. Paulu ei voinut unohtaa tätä elämänsä järkyttävää hetkeä, alkeellinen, synkkä laulu palautti hänen mieleensä koko hänen surullisen ja hurjan nuorukaisikänsä. Unohtuneet kuvat sukelsivat esiin hänen muististaan, outoja hahmoja kohosi hänen eteensä kirkon hämärästä ahdistaen ja raastaen häntä ja huutaen outoja sanoja. Noiden haamujen joukossa oli eräitä hänen kotinsa monivuotisia palvelijoita, ja hän oli kuulevinaan lapsentytön, tämän sukiessa pikku Annesan tukkaa hyräilevän typerää laulua:
Kampaa, kampaa kaunotukkaa, kultaista kuin silkkisukkaa.
* * * * *
Sitten ääni taukosi, tyttö katosi, ja lihava pappi Virdis istui hänen paikallaan nenäliina kädessä, ja Rosa kulki hitaasti pihan poikki. Donna Kallina, hänen vaimovainajansa, istui vahankelmeänä ja läpikuultavana kuin aave päivänpaisteessa koettaen turhaan lämmetä.
Kirkossa, joka kävi yhä kolkommaksi, lauloi seurakunta edelleen surullista virttään. Tuntui siltä, kuin jokin paimentolaiskansa olisi kulkenut ohi kaiuttaen kaihomielistä laulua jäähyväisiksi menetetylle kotiseudulle.