— Ballore on ulkoisalla, sanoi äiti, pieni lihava eukko, jonka kellervät kasvot olivat melkein kokonaan mustan päähineen peitossa. Lähellä meidän laidunmaitamme on tulipalo, ja Ballore lähti avustamaan sammutustyössä. Mutta hän palaa kyllä illan suussa. Miten voivat omaisenne, don Paulu? Entä kuinka donna Rachele jaksaa? Muistan vielä, kun hän kävi tämän kylän juhlassa; hän oli silloin kihloissa ja kaunis kuin neilikan kukka.
Kaikki seitsemän neitosta häärivät Paulun ympärillä; mikä toi pesumaljaa, mikä taas tarjosi kahvia, j.n.e. He olivat hämmästyttävästi toistensa näköisiä, pieniä ja pyyleviä; kaikilla oli isot, kellervät kasvot, ja tiheät, mustat kulmakarvat yhtyivät kotkannenän yläpuolella.
Isot mustat ja punaruskeat, vanhanaikaisilla kaiverruksilla koristetut arkut, vuode, jonka yllä kohosi vaatekatos, ja vanha, musta penkki olivat huoneen kalustona. Valo tuli ovesta. Kanat tepastelivat vapaasti sisälle ja ulos.
Paulu joi kahvia, pesi kasvonsa ja kätensä ja kuunteli puheliaan muorin lörpötystä. Tämä kertoi jo seitsemän vuotta käräjöineensä naapurinsa kanssa oikeudesta kulkea laidunmaalleen hänen tiluksiensa poikki.
— Seitsemän vuotta, poikaseni! Yksistään asianajajat jo ovat nylkeneet minulta yli kaksituhattakolmekymmentä skudoa. Tämä tietysti on vain kunnianasia, ymmärrättehän. Voittaakseni jutun olisin valmis vaikka tarttumaan kerjuusauvaan.
Illan suussa Paulu lähti kävelemään. Muorin lorut, Balloren poissaolo ja seitsemän vanhaa piikaa, jotka tuuheiden kulmakarvojensa alta tähystelivät häntä, olivat saaneet hänet ylen huonolle tuulelle. Hän kuljeksi ympäri kylää epäröiden, menisikö kirkkoherran luo, jota ei vielä tuntenut. Taivas peittyi pilviin. Tämä pikku kylä, johon verrattuna Paulun kotikylä Barunei tuntui somalta pikkukaupungilta, näytti kolkolta kerjäläispesältä synkän taivaan alla.
Miehet palasivat pelloilta ja laidunmailta, toiset jalkaisin, toiset ratsastaen pienillä valkoisilla tai mustilla hevosilla. He näyttivät tulevan kaukaa, äänettöminä ja väsyneinä kuin kuljeskelevat ritarit.
Äkkiä kietoi epätoivo Paulun sydämen jäisen kylmään vaippaansa.
— Mistä olenkaan tullut etsimään onnea? Likaisesta sopesta! hän ajatteli itsekseen suunnatessaan askelensa kirkolle. Voisiko olla mahdollista, että saan rahoja täältä, niin, juuri täältä?
Paljon väkeä riensi kirkkoon, jossa kirkkoherra toimitti iltamessua. Paulu pysähtyi katselemaan naisia, joista monet olivat erittäin kauniita huolimatta yksinkertaisista ja hullunkurisen näköisistä puvuistaan. Sitten hänkin meni kirkkoon ja asettui omituisen taideteoksen luo. Se oli kuvapatsas, joka esitti pilvillä istuvaa Pyhää Neitsyttä. Pilvet olivat mustaa puuta ja pyöreät kuin pallot. Itse madonna, jolla oli päässä myssy ja vyötäryksellä esiliina, oli muodoton hirviö ja muistutti luonnonkansojen epäjumalankuvia. Paulu tunsi sardinialaisten maalaiskirkkojen pyhimyskuvat, joten tämä ei häntä ihmetyttänyt. Mutta se palautti hänen mieleensä äkkiä pyhimyskuvat Zana lesken peräkamarissa, ja hänen päähänsä pälkähti hurja ajatus. Mutta samassa hän hylkäsi sen inhoten. Ei, hän saattoi alentua mihin tahansa, nöyrtyä kurjimpien koronkiskurien edessä, jopa katsella, kun talo myötiin ja vanhukset, donna Rachele parka ja viaton Rosa ajettiin pois vanhasta kodista kuin elukat navetasta… mutta pyytää rahoja huonomaineiselta naiselta, ei ikinä!